»Eikö olekin huiman eriskummallista?»
»Kyllä, tämä on parempaa kuin viisi o’clock-tee-kutsua, tanssiaisia ja päivällistä, eikö olekin?»
»Kuulkaapas, Blix, kuinka vanhoja me oikeastaan olemme?»
»Samantekevä kuinka vanhoja me olemme, mutta olenpa varma siitä, että lohenmullo painaa kaksi leiviskää.»
Kun he vihdoinkin olivat tyyntyneet, jatkoivat he taas kalastamista. Ennenkun he osasivat arvatakaan, oli kello jo kaksitoista. Puoli yhden ajoissa oli Blix saanut kolme lohenmulloa, mutta ne olivat pienempiä kuin ensimmäinen. Condyn onkea ei ollut kertaakaan nykäissyt. Kello yksi soutivat he maihin ja söivät aamiaista tuuhean tammen suojassa pienessä lumimarjapensaista muodostetussa pyöröteatterissa.
Ei milloinkaan ollut ateria maistunut niin herkulliselta. Mitä sillä väliä, vaikka viini oli laimeaa ja keitetyt oliivit härskiintyneitä! Vähätpä siitä, että koviksi keitetyille munille varattu suola oli levinnyt yli »premie-liikkiön»? Ja että munat olivat liian vähän kiehuneet ja että he olivat unhottaneet korkkiruuvin? He eivät voineet muuta kuin tuntea olevansa seitsemännessä taivaassa ilosta ja reippaudesta. Vain todellinen onnettomuus olisi voinut pilata heidän hyvän tuulensa.
Mutta kun he olivat lopettaneet aterian ja Blix oli pakannut haarukat ja lusikat, sanoi hän Condylle, joka makasi seljällään ja tupsuutteli sikariaan:
»No, Condy, mitä arvelette, emmekö pelaa pientä erää korttia?»
Condy hukkasi sikaarin, hyppäsi ylös ja harjasi kuivat lehdet kaulastaan. Blix oli ottanut korttipakan mukaan ja neljä rullaa silkkipaperiin käärittyjä markkoja. Condy tuijotti häneen hämmästyksestä sanattomana.
»Emmekö?» toisti hän hymyillen ja katsoi häneen.