Jostakin syystä, joka ei milloinkaan ollut tullut täysin selitetyksi, olivat Condy Riversin vanhemmat jo kastemaljakon ääressä tasoittaneet mahdollisuuksia hänelle ristimänimellä Condé, jonka anglosaksilaiset kielet kuitenkin heti muunsivat Condyksi tai, lähimmän suvun ja ystävien keskuudessa, vieläpä Connyksi. Kun häneltä kysyttiin missä hän oli syntynyt — ei kukaan kalifornialainen edellytä, että hänen naapurinsa on syntynyt valtiossa — tapasi Condy vastata, että hän oli syntynyt Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat muuttaneet länteen vasta 80-luvulla, aivan parahiksi saadakseen isän haudatuksi vieraaseen maahan. Condy oli ainoa lapsi. Hän oli käynyt valtion yliopiston ja päättänyt opintonsa lueskelemalla vuoden Yalessa, ja oli sitten pari kuukautta kotiintulonsa jälkeen saanut paikan San Franciscossa Daily Times-lehden toimituksessa sunnuntailisälehden aputoimittajana. Condyllä oli varmasti halua ja taipumusta kirjallisiin töihin. Varsinkin piti hän »lyhyistä historioista» — hän oli alkanut istuttamalla Kipling-bakteerioita, ja hän oli läpikäynyt melkein hengenvaarallisen letkauksen Hardin Davis-kuumetta; niin, hänellä oli myöskin ollut Maupassant-kohtaus. Hän oli tarkka yksityiskohtien suhteen. Jos kirjoitti kertomuksen, jossa esiintyi palokuntalaisia, niin piti tuntea tai ainakin piti näyttää siltä kuin tuntisi koko palokunnan kuin viisi sormeaan, ja piti suorastaan »rakentaa kertomuksia kaikellaisin teknillisin ilmaisumuodoin ja kääntein».
Enimmäkseen oli hänen työnsä sunnuntain lisälehdessä päiväläistyötä — kirjoitelmia määrätystä aineesta, uutisia ja haastatteluja. Mutta noin kerran kuukaudessa kirjoitti hän lyhyen kertomuksen, ja viime aikoina, sen jälkeen kun hän oli alkanut toipua Maupassant-kohtauksesta ja olla taas hiukan oma itsensä, olivat nämä kertomukset käyneet paremmiksi, ja pari niistä oli painettu idänkin lehdissä. Hän ansaitsi 100 dollaria kuukaudessa.
Kun Detti avasi oven, harppasi Rivers kahdella askeleella portaita ylös, pani keppinsä eteisessä olevaan porsliiniseen sateenvarjosäiliöön, veti yhdellä otteella päällystakin yltään ja riensi puhkuen ruokasaliin riisuen samalla hansikkaat kädestään.
Hän oli 28-vuotias — lähes kymmenen vuotta Travista vanhempi — pitkä ja jotenkin laiha, sileäksi ajettu ja vaaleanpunainen kasvoiltaan, niinkuin hän juuri olisi perinpohjin hangannut, niitä kylpypyyhinliinalla. Päinvastoin kuin useimmat kynäniekat pukeutui hän niinkuin kuosi ja tapa vaati. Mutta Condy meni liiallisuuksiin. Hänen kaulaliinansa olivat liian loistavat, hänen värilliset paitansa liian suuriruutuiset, hänen liivinsä liioitteleva. Traviskin, joka nousi istualtaan hänen äkkiä tullessa sisään, ajatteli mielessään, että sunnuntaina muodosti vaaleanpunainen paita ja hehkuvan punainen kaulaliina melkein anteeksiantamattoman yhdistelmän.
Condy tarttui molemmin käsin hänen käsiinsä ja syöksyi sitten herra
Bessemerin luo:
»Olkaa niin hyvä ja istukaa — kaikella muotoa!» Hän haukkasi ilmaa. »Minä tulen vallan liian myöhään. Te olette jo lopettaneet, niinkuin näen. Syy on kelloni — tämän tolkuttoman kelloni — en voi ymmärtää kuinka näin kävi. Olipa hyvä, että ette minua odottaneet.»
Kun sitten hänen sairaloisesti valpas huomionsa keksi hämmästyksen välähdyksen Traviksen katseessa ja hän samassa huomasi, ettei pöydässä ollut vapaata tuolia, pääsi häneltä pieni epätoivon huokaus.
»Sinä lempeä taivas! Eivätkö ne ollenkaan olekaan minua odottanee? oli hän valmis huudahtamaan. »Olin kuulevinani, te sanoitte — minä luulin — kuvittelin mielessäni — olen jollain tavalla käsittänyt väärin. Se oli hirveä erehdys, sellainen tyhmyys! Mikä hutilus minä olenkaan!»
Hän vaipui seinän vieressä olevalle tuolille ja pyyhki otsaansa siniraitaisella nenäliinalla.
»Ei se tee mitään, Condy», sanoi Travis levollisesti. »Minä panen uuden lautasen.»