He huomasivat heti, että se oli hän. Katuovi avattiin ripeästi ja suljettiin taas, ja kapteeni Jack oli tuossa tuokiossa vallan valveillaan. Hän teki salaman nopeasti käsittämättömän manööverin. Ennenkun ovi oli sulkeutunut, pyyhkäsi hän kädellään napinreikää ja repi pois vuohensilmäkukkasen.
Se oli aivan vaistomainen teko; sen ymmärsi Blix samassa kun hän sen näki. Entinen kapteeni ei ollut tehnyt sitä harkinnan perusteella. Hän ei ollut nähnyt tulijan kasvoja. Hän ei ollut näyttäytynyt etuhuoneessa, eikä ollut edes ehtinyt sulkea ovea jälkeensä. Mutta samalla sekunnilla kun kapteeni oli vilahdukselta nähnyt kimpun valkoisia päivänkakkaroita hänen vyössään, oli hän tuntenut olevansa pakoitettu salaamaan kuka hän oli, tietämättä itsekään minkätähden.
»Hän pelkää», kuiskasi Blix. »Luulenpa että hän todellakin pelkää.
Miehet ovat oikeita tomppeleja!»
Sillä välin oli K.D.B:llä, tuolla kauan kaivatulla, josta niin paljon oli väitelty, joka oli juonien saartama ja paljon diplomatian esine, ylen hienot sotatemput, hänellä oli se haka, jonka ympärillä niin monet suunnitelmat pyörivät, hänellä oli monien ristiriitaisten harrastusten myrskykeskus, oli se pilvenpatsas, joka ikiajoiksi oli pyörteisiinsä imenyt punatukkaisen sydämen ilon — K.D.B. oli tullut huoneeseen, jossa meidän persoonamme istuivat.
»Mutta — hänhän on kaunis!» pääsi Blixiltä puoleksi tukahdutettu huudahdus, ikäänkuin olisi hän odottanut hirvittävän vanhaa naista.
K.D.B. oli paremman palvelustytön näköinen, ja oli todellakin varsin sievä puvussaan. Hän oli solakka, pienenlainen ja hänellä oli virkeät silmät ja päättävä suu. Hänen koko olennossaan oli täydellisen mielentyyneyden leima; hän näytti hyvin ymmärtävältä ja taipuvalta. Blix oli varma siitä, että hän oli niitä, jotka eivät anna minkään häiritä eikä kiihoittaa itseään. Hän oli rauhallinen, ei sillä, ettei hänellä olisi ollut intohimoja, vaan sentähden, että hän halveksi antautua niiden valtaan. Rauhallinen, ei niinkuin nilviäinen, vaan niinkuin täysikasvuinen, kontemplatiivinen kissa.
Tyynesti istahti hän nurkkapöydän ääreen, tyynesti riisui hän hansikkaansa ja harsonsa ja tyynesti tarkasti hän huonetta ja niitä kolmea, jotka siinä istuivat.
Condy ja Blix tuijottivat kahvikuppeihinsa, niinkuin syyllisyydestään tietoiset liittolaiset, mutta katsoivat ylös, kun kapteenin pöydästä kuului kalinaa. Siellä putosi kuppi permannolle.
Kapteeni Jack oli räjähtämäisillään. Tähän asti oli hän käyttäytynyt niinkuin sivistynyt ja vakaantunut vanhanpuoleinen herra, joka hallitsi tilannetta ja itseään. K.D.B:n tulo oli nähtävästi tuottanut hänelle lievän hulluuden. Hän nieli ja hikoili, hänen kauluksensa vaivasi häntä, hän vääntelihe ja kääntelihe tuolillaan. Hän mittasi sylkylaatikkoa uhkaavalla katseellaan. Hän ryki niin että lasit kilisivät. Hän siveli partaansa. Hän hikoili yhä vain entistä enemmän; hän äyhki ja vaahtosi, ja hänet tavotti äkkiä mieletön halu nauraa. Vain kerran uskalsi hän katsoa K.D.B:tä, joka istui ja ruoti kalaansa, ollen täydellisesti tasapainossa; kun hän kohtasi hänen katseensa, pudotti hän etikkapullon ja pippurirasian lattialle. Hän käyttäytyi aivan samalla lailla kuin suuri koiranpenikka, joka makaa samassa huoneessa kuin järkähtämätön kotikissa torkuksissa uuninkomerossa.
»Hänen pitäisi saada selkäänsä», kuiskasi Blix, jonka kärsivällisyys oli loppumaisillaan. »Kuvitteleeko hän, että hänen pitää ottaa ensimmäinen askel?»