»Se kelpaa!» sanoi hän luettuaan viimeisen ponnen. »Se on maalinsa saavuttanut. Hyljätköön vain kernaasti sen joka ikinen, jos haluavat. Mutta sitä ei vain voida mitättömäksi tehdä.»
Mutta siihenpä sitten Condyn innostus häipyi. Sammunut oli tulinen kauneuden kaipuu, joka oli häntä työssä kannustanut. Hän oli tyytyväinen työhönsä. Hän oli kirjoittanut hyvän kertomuksen ja sillä hyvä. Oli tietenkin tarkoitus lähettää se itään päin — Riemukustannusliikkeelle — huomenna — tai ylihuomenna — jolloinkin viikon varrella. Käsikirjoituksen lähettäminen veisi vähintäin puolisen tuntia. Hänen oli ostettava postimerkit palauttamista varten, hänen piti kirjoittaa kirje, hänellä piti myös olla suuri kotelo, ja sitten oli välttämättömästi hankittava tarkka osoite. Juuri sillä hetkellä oli hänellä lehdessä työtä. Romaanin lähettäminen siirtyi päivästä toiseen. Se ei enää paljoakaan hänen mieltään kiinnittänyt. Sitä paitsi selvisi hänelle myöskin, että hänellä oli muuta ajateltavaa.
Oli ollut varsin helppoa luvata Blixille olla pelaamatta klubissa hänen seurapiiriinsä kuuluvien toisten nuorten miesten kanssa, mutta jos lupaaminen on helppoa, on pitäminen vaivaloista. »Tämä on aivan hornamaista», sanoi hän itselleen. Monta kertaa oli hän ensimmäisten neljäntoista päivän kuluessa sopimuksen jälkeen turvautunut Bessemerien pieneen huoneustoon Washington-vuorella. Ja Blix oli aina ottanut hänet sillä tavalla vastaan, niinkuin kaikki tyyni olisi ollut erinomaisen hauskaa heidän yhteisen huvinsa vuoksi. Kortit esille. Mutta hän ymmärsi varsin hyvin, mikä taistelu hänen oli kestettävä ja kuinka vaikea hänen oli pysyä poissa klubin hiljaisessa huoneessa olevasta vihreästä pöydästä ja paitahihasillaan siellä olevista tovereista. Hän pani toivonsa siihen aikaan, jolloin Condy kokonaan taukoisi pelaamasta hänenkin kanssaan. Mutta hän oli liian käytännöllinen ja ymmärtäväinen tyttö odottaakseen että monivuotinen tapa talttuisi viikossa tai parissa. Siihen vaadittiin aikaa. Toisinaan tunsi hän itsensä hieman epävarmaksi siitä oliko menettelytapa moraalisesti oikeutettu. Mutta nyt, kun Condy tässä suhteessa oli kokonaan jäänyt hänen varaansa, pelasi hän 2—3 iltaa viikossa ja silloinkin vain kaksi tuntia kerrallaan. Varemmin oli hän melkein joka ilta ollut tavattavissa klubin pelipöydässä, vieläpä pitkälle yli sydänyön.
Condy oli ilmoittanut Sargeantille, että hän oli »kääntynyt» uhkapeliin nähden, ja että hän tulisi kieltäytymään pelistä ainakin pari kuukautta. Sargeant oli liian hyvin kasvatettu ollakseen tunkeileva, eikä hän sen koommin koskaan puhunut eristä, kun Condy oli saapuvilla, toiset seurustelupiiriin kuuluvat olivat yhtä hienotunteisia, ja vaikka he ensi alussa vähän pilailivat hänen poisjäämisestään, jättivät he ennen pitkää asian sikseen. Condy mietti mielessään, että joka tapauksessa oli olemassa monta hyvää ihmistä. Ne olivat nähtävästi kaikki sopineet siitä, että helpottaisivat asian hänelle ja hän kirosi itseään hulttiona.
Eräänä tiistai-iltana lähempänä seitsemää, vähän aikaa kalaretken ja avioliittosuunnitelman jälkeen, oli Condy kotonaan ja pukeutui päivälliskutsuja varten. Sargeantin sisar oli kutsunut hänet nuorisopäivällisille yliopistoklubille. Ja sitten oli hän itselleen ja vierailleen tilannut aition eräässä kaupungin teatterissa, jossa muuan amatööriseurue antoi näytännön hyväntekeväisyystarkoitusta varten. Mutta kun hän nyt siinä seisoi siistien paidannappejaan vanhalla hammasharjalla, sattui hänen katseensa Laurie Flaggin käsialalla kirjoitettuun kirjelippuun, joka oli hänen kirjoituspöydällään ja oli ollut siinä siitä asti, kun se kymmenen päivää sitten siihen tuli. Condy jähmettyi kauhusta, lennätti hammasharjan nurkkaan ja vaipui voihkien tuolille istumaan. Neiti Flagg oli kutsunut samasta syystä ja samalla ohjelmalla, ja hän muisti nyt myöskin ottaneensa kutsun vastaan; sillä kertaa oli hän aivan unohtanut, että hän töiden takia oli estetty menemästä. Nyt oli liian myöhäistä oikaista erehdystä. Hän ei voinut mennä toisen nuoren naisen luo loukkaamatta toista.
»No niin, niin, olenpa sitten menemättä; sillä se asia on selvä», ilmoitti hän lujalla äänellä seinälle. »Minä lähetän heille sähkösanoman ja sanon olevani kipeä taikka että minulla on työtä toimituksessa, ja sitten — niin, kuolema ja kidutus! Minä menen tervehtimään Blixiä. Me voimme lukea jotakin yhdessä ja sitten itse laittaa ruokaa keittiössä.»
Niin pian kun tämä ajatus sukeltautui hänelle, tuli hän säteilevän iloiselle tuulelle; siinä ei ollut mitään arvelemista. Hänen sydämeltään putosi kuin kivi. Eikä hän sitä paitsi olisi kovinkaan kauan viihtynyt kummassakaan noista toisista paikoista. »Siellä pitää istua paidan rintamus jäykkänä kuin lauta», murisi hän, »ja olla kaulaliinan vaivaamana, samalla kun hymyilee koko naamallaan ja juttelee tyhjää nuoren naisen kanssa, jonka sukunimeäkään ei voi muistaa! Huvittaako se ehkä minua? Oliko minulla siitä mitään hyötyä? Antaako se minulle aatteita? Eipä suinkaan! Minkätähden sitten menisin sinne? Niin, minä en sitä tiedä.»
Puhuessaan itsekseen oli hän potkaissut kiiltonahkakengät jaloistaan, kiskaissut lattialle mustat housut ja keventynein mielin ottanut esille sheviottipukunsa. »Ooh, oikeinpa tekee hyvää!» nyökytti hän tyytyväisenä, vaihtaessaan jäykän seurustelupuvun mukavaan arkipukuun.
Hän suorastaan nautti siitä, että sai ylleen pehmeän, sinisen paidan ja keltaiset kävelykengät.
»Mutta punaiset ruusukkeet ovat olleet ja menneet», ilmoitti hän sitoessaan mustaa silkki-»klubi»-liinaa peilin edessä. »Siinä hän oli oikeassa.» Hän pisti savukekotelon taskuunsa, otti hansikkaat ja kepin, pani hatun päähänsä ja lähti menemään Bessemerille iloisen odotuksen vallassa, jota hän ei moneen päivään ollut kokenut.