Blix oli kyllä nähnyt hänen tulevan, sillä hän aukaisi itse hänelle oven, mutta hänen päähänsä pälkähti äkkiä kohdella häntä niinkuin kulkukauppiasta tai kirjasten myyjää.

»Ei, kiitos», sanoi hän ylimielisesti nenä pystyssä, samalla kun hän piteli ovea. »Ei, kiitoksia, tänään emme osta mitään. Meillä on Abraham Lincolnin elämäkerta. Emme tilaa loistoteoksia. Meillä on huono aisti täällä, meillä on ruusukkeita arkihuoneessa. ’Suurten miesten äitejä?’ Ei, kiitos!»

Mutta Condy oli nähnyt pari nuorta naista alempana portailla ja vastasi nyt kovalla, vihaisella äänellä:

»Niin, suonette anteeksi, mutta me emme iänkaiken voi odottaa vuokraa. Minä olen vain vuokrankantaja eikä minulla ole mitään tekemistä korjausten kanssa. Teillä on kolmen kuukauden vuokra maksamatta; se teidän on ensin maksettava, sitten voipi kyllä…»

Blix veti hänet sisään ja paukahutti oven kiinni.

»Mutta Rivers!» huusi hän hehkuvin poskin. »Ne olivat meidän naapureitamme. He saattoivat kuulla joka sanan. Mitä he ajattelevat?»

»Vähätpä siitä! He saavat mieluummin luulla, että minä olen vuokrankantaja kuin kirjojen kaupustelija. Ja te aloititte — hyvää iltaa, neiti!»

»Hyvää — iltaa — herra!»

Niin iloisesti alkoi Condyn pieni iltatervehdys. Jatko muodostui melko vakavammaksi. Aterian jälkeen luki Blix ääneen Riversin istuessa ja polttaessa savukkeita ulkonemassa. Mutta heti kun alkoi pimetä, pani hän pois kirjan, ja he asettuivat tavallisille paikoilleen ikkunan ääreen katsomaan kuinka aurinko meni mailleen yli kultaisen portin.

Oli niin lämmin, että he saattoivat pitää pari ikkunaa avoinna, ja kauan istuivat he hämärässä kuunnellen kaupungin melua. Vähitellen se vaimeni ja oli lopulta vain kuin hillitty murina tai suhiseva ääni, joka nousi ja laski kuin nukkuvan jättiläiseläimen hengitys. Puolipimeässä näkyi Condyn savuke vain hehkuvana pisteenä. Savu ajelehti ulos avoimesta ikkunasta pitkähköinä sinisinä pilvinä. Blix nojautui hänen käsivarteensa ja käsi pyöreän, lujan leuan alla katseli hän alas pimenevää kaupunkia. Hän istui niin lähellä Condya, että tämä varsin hyvin saattoi tuntea hänen vaatteittensa, hiustensa, kaulansa, koko hänen nuoren naisellisuutensa heikon, hurmaavan tuoksun. Siinä missä hän istui, saattoi hän nähdä hänen päänsä ja hartiansa varjokuvan avonaisen ikkunan hiestynyttä kultakuvastinta vasten, valkoisen otsan kaarron ja paksut keltaiset hiukset valuen aaltoilevina laineina hänen ohimoiltaan ja korviltaan, kuulakkaat, kukoistavat posket, säihkyvät, pienet, tummanruskeat silmät ja lujan, punaisen suun, jonka piirteitä vielä leuan alla oleva käsi lujensi. Hänellä oli nytkin tapansa mukaan leveä, valkoinen atlassinauha kiinteästi solmittuna pyöreän, voimakkaan kaulansa ympäri; mutta atlassin ja pienen ruusunpunaisen korvalehden väliltä vilahti kolmikulmainen kaistale valkoista ihoa kaulan ja posken vaiheella; ja Condy aavisti, että se olisi untuvaa pehmeämpi, sileämpi silkkiä, lämpöinen ja raikas ja tuoksuva kuin vastakypsynyt omena. Ja Condy uneksi, että hänellä oli lupa kumartua hänen puoleensa ja suudella tuota hänen kaulansa tai poskensa pientä täplää; ja häntä hämmästytti, että se ajatus äkkiä valtasi hänet niin, että hänen täytyi hengittää syvästi ja että vieno väristys kävi hänen lävitsensä aina sormenpäihin asti. Ja sitten kulki ajatus edelleen. Mitenkä mahtaisi olla, ellei hänen tarvitsisi peljätä torjumista, vaan voisi ojentaa käsivartensa ja kietoa sen hänen lujan, pyöreän vyötäisensä ympäri ja vetää hänet tiukasti puoleensa, niin että hän saisi hänen pehmeän ja viileän poskensa omaansa vasten, voisi haudata kasvonsa noiden hiusten unimaailmaan ja sitten nostaa nuo kasvot omiaan vasten — nuo kasvot, joiden lujan, tyynen suun huulet paisuivat niin suloisesti — kaunis hän oli ja armas ja vain yhdeksäntoistavuotias — ja niin …