Kun sitten oli sisällä, niin huomasi, että paikalla oli omituinen vetovoima. Simpukankuorien reunustama muurikivinen käytävä vei lahdelmalle antavalle ovelle; molemmin puolin oli siellä pienille hyvinhoidetuille nurmikoille asetettu 7—8 mullalla täytettyä, vanhaa, kirjavaksi maalattua venosta, joissa verenpisarat, pelargonit ja resedat kukkivat. Pari kissaa lojuili päivää paistattaen kumpikin ikkunalaudallaan. Ylempänä jonkinlaisella parvekkeella astuskeli kaksi miehistöön kuuluvaa edes takaisin, aivan kuin he olisivat kulkeneet laivankannella. Siellä täällä paistoi aurinko esineisiin, jotka olivat punaista kuparia tai kiiltävää messinkiä; vähän kauempana rannalla oli pelastusveneen vaja telaratoineen portista suoraan veteen. Condy koputti rohkeasti ovea. Se, joka avasi, oli — kapteeni Jack.
Kapteeni Jack eikä kukaan muu. Mutta hän esiintyi nyt sinisessä, kudotussa nutussa ja virkatakissa.
Se oli heille aivan odottamaton yllätys, niinkuin äkillinen näyttämömuutos teatterissa. Ovelle koputtaminen oli luonut aivan uuden tilanteen. He seisoivat hetkisen aivan kuin kivettyneinä; he seisoivat siinä kynnyksellä ja tuijottivat avoimin suin ja silmät selällään heidän omaa äkisti esille sukeltautuvaa avioliittokokelastaan. Condy oli suorastaan sanaton. Se oli Blix, joka lopulta pelasti tilanteen.
»Me kuljimme juuri tästä ohi — olemme jalkamatkalla», selitti hän, »ja sitten saimme sellaisen halun nähdä pelastusasemaa. Kävisikö se päinsä? Voisimmeko saada luvan katsoa sitä?»
»Kyllä, kernaasti», vastasi kapteeni varsin kohteliaasti. »Tulkaa vain sisälle. Tämä on juuri tänään avoinna katsojille. Te olette tulleet täsmälleen. — Täällä on niin harvoin kävijöitä», lisäsi hän.
Sillä aikaa kun Condy kirjoitti heidän nimensä vieraskirjaan, onnistui hänen vaihettaa pikainen silmäys Blixin kanssa. Oli selvää, että kapteeni ei heitä tuntenut. Tilanne selveni itsestään, niin, näytti sukeutuvan varsin lupaavaksi. Eikähän sitä paitsi tekisikään mitään, vaikka kapteeni muistaisikin, että hän oli nähnyt heidät ennen.
»Ei, meillä ei ole monta kävijää», jatkoi kapteeni viedessään heidät kapeaa, hiekoitettua käytävää alas venevajaan. »Tämä on hiljainen asema, tämä. Ihmiset eivät usein osu tälle tielle, ja harvoinpa myöskin sattuu, että meidän on mentävä veneellä vesille. Mehän olemme täällä sisäpuolella, ymmärrättehän, eikä meillä enimmäkseen ole mitään tekemistä, paitsi veden korkeimmillaan ollessa, kun ne siellä Cliff Housessa eivät voi saada venettään vesille. Me emme siis juuri usein mene vesille, vaan jos menemme, niin voitte olla vakuutettuja siitä, että me menemme täysin purjein.»
»Minun nimeni on Rivers», sanoi Condy, »ja tämä on neiti Bessemer. Me olemme kumpikin kaupungista.»
»Minua ilahduttaa tutustua teihin, herra Rivers, minulla on kunnia, neiti», sanoi hän ja paljasti päänsä. »Minun nimeni on Hoskins, mutta te voitte kernaasti sanoa minua kapteeni Jackiksi. Olen niin tottunut siihen nimeen, että tuskin tottelen toista. Siispä, neiti Bessemer, tässä näette pelastusveneen. Se pysyy pinnalla aallokoissa, eikä voi kaatua eikä upota, ja jos sanoisin kuinka monta tuhatta se on maksanut, niin te ette uskoisi minua.»
Condy ja Blix viettivät puoli tuntia varsin hauskasti venevajassa kapteeni Jackin selittäessä ja kuvaillessa kaikellaista ja kertoessa karilleajotapauksia ja eriskummallisia pelastus-kaskuja, niin että he, lasten lailla, tuskin uskalsivat hengittää jännityksestä.