»Kyllä, luonnollisesti. Olisi hyvin hauska mennä vierailulle heidän luokseen — oppia heitä oikein tuntemaan!»
»Saattaahan varsin hyvin tapahtua, että he pyytävät meitä jäämään päivälliselle jonkun kerran.»
»Niin, ja ajatelkaa sitten niitä kertomuksia, joita hän voi kertoa!
Siinä on jotakin teille».
He joutuivat molemmin puolin haltioihinsa näistä mahdollisuuksista, puhuivat äänekkäästi yhtä aikaa ja tarkastivat yksityisiä kohtia kapteenin kertomuksissa.
»Ajatella vain!» huudahti Condy — »ajatella vain Billy Ishamia puna-valkojuovaisessa yöpuvussaan lukien Shakespearea saarnastuolista laivassa toisten maatessa ja virnistäessä hänelle ja nauraessa minkä jaksavat. Se vasta on kohtaus, mitä? On kuin näkisi sen ilmielävänä.»
»Eikö hän mahtanut keksiäkin yhtä ja toista? Hänellä ei näkynyt olevan selvää käsitystä hyvästä ja pahasta. Se saattoi varsin hyvin olla valetta kaikki tyyni.»
»Niin, entä sitten?» sanoi Condy.
Ja niin kulkivat he siellä tuona ihanana, kirkkaana aamupäivänä pitkin mannermaan läntistä rannikkoa, nuorina ja elinvoimaisina molemmat, ja Tyvenmeri, maailmankaupan tie, keinuili heidän, edessään savupilareineen ja suolainen meri-ilma tuli pehmeästi aalloten ja täytti heidän keuhkonsa. Nuorina, voimakkaina ja terveinä kulkivat he siellä, mieli kuohuvan täynnä toimintaa ja seikkailuja, kaappauksia ja merirosvousta, toisiaan risteileviä ajatuksia, lennossa ja nelistäen läpi voimakkaan, rehevän elämän, halki todellisuuden rajattomasti romantisen maailman. Ja aavistamatta sitä lainkaan, olivat he itse puhdasta romantiikkaa. Epäilyksellä, vanhojen viisaudella ja käsityksellä kaiken katoavaisuudesta ei ollut mitään sijaa siinä maailmassa, jossa he kulkivat. Heillä oli vielä kuvittelunsa, heidän aistinsa olivat tarkat, heidän vastaanottavaisuutensa elävä. Elämän yksinkertainen juoksu, rodun leveät ja voimalliset tunteet liikkuivat heissä. Heidän astuntansa oli täynnä joustavaa voimaa, he kulkivat alas valtamerelle päin, tuskinpa he ajattelivat tai punnitsivat; he olivat kuin kaksi kaunista, ystävällistä eläintä. He antautuivat kokonaan hetken vaikutteihin; he eivät ajatelleet, he tunsivat. Heidän älynsä nukahti; he näkivät, he kuulivat, he huomasivat suolaisen meren ja touvien ja vesilätäköissä kasvavan lihavan, mausterikkaan krassin hajun; he kylvettivät poskensa purjetuulessa ja hengittivät sitä puoleksi avoimin suin ja laajennein sieraimin. Oli ihanaa elää; joka tiima oli uutta autuasta huumausta. Se tosiasia, että meri oli sininen, riitti saamaan heidät haltioihinsa. Pelkkä hengittäminen oli juhlaa. He iloitsivat nuoruudestaan; ja kaikki oli nuorta heidän kanssaan — päivä oli nuori, ja maa oli nuori, se sivistys, johon he kuuluivat, se joka toimi täällä tämän leveän mannermaan viheriäisellä läntisellä reunuksella, myöskin se oli uuden rodun kohisevan, punaisen veren vaikutuksesta nuori ja reipas ja kapinallinen.
Vieläpä Condy unohti tai oikeammin halveksi tänä päivänä yhdistää ja järjestää kapteenin ryövärijuttuja novellinmuotoon. Meren ja viheriäisten riuttojen ja Blixin rusottavien poskien katseleminen, hänen keltaisten hiustensa liehunta hänen silmillään ja suullaan oli parempaa kuin ajattelu. Elämä oli parempi kuin kirjallisuus. Oli parempi elää kuin lukea. Elävä ihminen oli enemmän arvoinen kuin kymmenentuhatta kuollutta Shakespearenlaista runoilijaa, teko enemmän arvoinen kuin ajatus. Niin, vain rakastaa Blixiä, olla hänen seurassaan, nähdä kuinka kauniisti hänen poskensa hehkuvat, tietää hänen olevan niin lähellä, silloin tällöin töykätä hänen kyynäspäätään, oli parempi kuin parhain romaani, kaunein kirja, minkä hän milloinkaan saattoi toivoa saavansa kirjoitetuksi. Elämä oli kirjallisuutta parempi, ja rakkaus oli elämän kruunu. Rakastaa Blixiä ja pitää hänet lähellään - minkä muun puolesta sitä eläisi? Voiko hän milloinkaan ajatellakaan mahdolliseksi, että hän löytäisi mitään niin kaunista ja armasta ja rakasta kuin tämä yhdeksäntoistavuotias tyttö.
Äkillinen loiskahdus sai Condyn takaisin todellisuuteen. Mitä hän kulki ja uneksi? Mitä hän kulki ja kuvitteli? Rakastaa Blixiä? Rakastiko hän Blixiä? Niin, luonnollisesti rakasti hän häntä — rakasti häntä niin, että pelkkä ajatus siitä sai hänet haukkomaan henkeänsä ja täytti hänen sydämensä oudolla hellyydentunteella, niin pehmeällä ja kuitenkin niin voimakkaalla, ettei sille ollut sanoja eikä ilmaisumuotoja. Rakastiko hän tyttöä? Kyllä, luonnollisesti rakasti hän Blixiä. Hän oli, itse siitä tietämättä, rakastanut häntä jo kauan. Hän oli rakastanut häntä tuona päivänä järvellä ja tuona unohtumattomana iltapäivänä kiinalaisessa teehuoneessa; kaikkina noina pitkinä, hiljaisina iltoina ruokasalin ikkunan ääressä, jossa he istuivat ja katselivat hämärän läpi kaupungin yli; kaikkina noina iltoina oli hän rakastanut häntä. Viimeisten kuukausien aikana oli joka päivä ollut täynnä hänen rakkauttaan.