Minkäpä takia hän muuten olisi näin onnellinen? Mikäpä muu hänet vähitellen oli eroittanut tuosta mutkikkaasta seura-elämästä, jota sellainen mies kuin Sargeant edusti? Mikäpä muu oli auttanut häntä hitaasti päästämään irti pauloja, joilla tuo huono ja vahingollinen tapa oli pitänyt hänet kiinni? Mikäpä muu oli herättänyt hänen kunnianhimonsa? Mikäpä muu se oli, joka nyt karkasi hänen tähän asti vapaasti liehuneen innostuksensa päättäväisyyteen ja toimintavoimaan? Tytöllä ei aina ollut ollut sellaista vaikutusvaltaa häneen. Siihen aikaan, jolloin he vain huvittelivat yhdessä seuraelämässä ja näkivät toisensa seurustelutavan mukaisesti kerran viikossa, ei asia ollut niin, vaikka heillä kyllä oli ollut olevinaan yhtä ja toista ylijäämäksi toisilleen. Hän muisti sen illan, jolloin Blix oli tehnyt pikaisen lopun niistä ajoista ja kuinka hän silloin heti oli mielessään ajatellut, että kun kaikki kävi ympäri, niin ei hän sittenkään ollut häntä koskaan oikein tuntenut. Mutta sitten oli kaikki tullut toisenlaiseksi sen viehättävän uuden elämän kautta, jota he elivät. Hän oli nyt elänyt. Hän oli oppinut tuntemaan hänet sellaisena kuin hän oli, hänen sydämellisen hyvyytensä, rehellisen mielenlaatunsa, kuinka hän halveksi kaikkea teeskentelyä, hänen toverillisuutensa ja hänen järkkymättömän hyvälaatuisuutensa. Ja päivä päivältä, hiukan silloin ja hiukan tällöin, oli hänen rakkautensa häneen kasvanut, niin tasaisesti, niin hiljaa, ettei hän itse ollut huomannut sitä ennenkun nyt — nyt, kun se äkkiä oli puhjennut täydessä kauneudessa ja voimassa, niinkuin kukka, jonka tuoksu äkkiä tunkeutuu koko hänen elämäänsä ja koko hänen maailmaansa suloudellaan.
Puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat jättäneet pelastusaseman, tulivat Blix ja Condy vanhalle linnoitukselle, joka ahavoituneine, punaisine muurineen seisoi autiona ja unhotettuna Kultaisen portin suulla. He kääntyivät kulmasta, ja siellä vieritti Tyvenmeri sinisiä, monivivahteisia aaltojaan rajattomasti, ikuisesti yli maapallon, yli maailman olan, ilman ainuttakaan purjetta näkyvissä, katkeamattomana kaarena taivaanrannasta taivaanrantaan.
He kulkivat nyt rannikkoa, milloin vanhaa aaltojen uurtamaa osaa kukkuloiden alla, milloin alhaalla eturannalla, jossa he hyppäsivät kiveltä kivelle tai juoksivat pitkin vedenrajaa kiinteillä valkoisilla hiekkariutoilla.
Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt koko rannikolla. Maan puolella kohoutuivat korkeat rinteet paljaina tai nurmipeittoisina kohti taivasta, ja siellä täällä työntyivät ne ihan ulos veteen suurine haljenneine ja rapeutuneine, märästä mustine kallionlohkareineen, joiden juuria saartoi polvenkorkuinen, kuohuva vaahto. Ilma oli täynnä aallokkojen pitkäveteistä jylinää, ja silloin tällöin tuli merilintuja yksitellen ja parvissa kuppuroiden niiden yllä kimakasti huutaen. Hylkykappaleita solui edes takaisin aaltojen mukana, ja kokospähkinänkuoria, jotka olivat kuin suuria, ruskeita, kiskaistusta kaarnasta tehtyjä maljoja, oli kasottain kallioiden juurella ja niiden välisissä kuopissa. He löysivät maneetin — läpinäkyvän limaisen massan; ja kerran osui heidän silmiinsä hyljekoira ärjy-aallon pohjassa; he näkivät sen siloisen ja kiiltävän pään ja sen pingoitetut turpajouhet ja kuulivat sen käheästi sähisevän haukunnan, kun se pitkin rantaa ajoi takaa kalaa.
Blix ei antanut Condyn vähintäkään auttaa itseään. Hän oli yhtä reipas ja voimakas kuin Condy ja ryömi kalliolta kalliolle ja yli vedenrajassa olevien pilaantuneiden ajopuiden, nopsana ja joustavana kuin nuori poika. Hän vaipui liejuun kengänvarsia myöten, sai naarmuja käsiinsä ja hameensa rikkirevityksi, niin, vieläpä hän nyrjäytti jalkansakin, mutta hänen pienet silmänsä säteilivät yhtä pirteästi; hänen poskensa rusottivat yhtä viehättävästi. Ja taukoamatta hän jutteli kaikesta mitä näki, samantekevää oli, kuunteliko Condy vai ei. Milloin oli siinä hullunkurinen kappale ruskolevää, milloin lokkiparvi, joka kinaili kalasta, milloin purppuranvärinen meritähti, milloin tavattoman suuri ärjy-aalto. Hänen valtava elonvoimansa tempasi hänet mukaansa. Hän oli pelkkää elämää päästä kantapäähän, kaikkine aistineen aivan hereillä, värisevän herkkä kaikille vaikutelmille.
»Nouskaamme tästä ylös ja levätkäämme hetkinen», ehdotti Condy.
He jättivät rannan ja kipusivat ylös rinnettä sellaisella kohdalla, jossa esiinpistävä töyry antoi suojaa; siellä tapasivat he polun, joka vei heidät alas pieneen, tyyneen vuorenkattilaan, jonka sivuilla kasvoi mustikanvarsia.
Täällä he istahtivat. Blix asettui vanhalle puunjuurelle mielihyvästä huokaisten, ja Condy oikasihe pitkäkseen vastatäytetty piippu hampaissaan ja niska pientä käsilaukkua vasten, jota hän koko päivän oli niin uskollisesti kantanut. Sitten kävi Blix äkkiä hiljaiseksi; ja kauan istuivat he siinä kumpikin äänettöminä katsellen valtavia viheriäisiä vuoria, jotka viettivät alas mereen, pitkin rantaa kuohuvia ärjy-aaltoja, rikkimurskaantuneita kallioita, ääretöntä merenpintaa ja näköalaa yli vanhan linnoituksen Kultaisen portin suulle.
»Voisimmepa olla sata penikulmaa kaupungista, siitä päättäen mitä me nyt näemme. Emmekö voisikin, Condy?» sanoi Blix viimein. »Ja te ette voi tietää, kuinka nälkä minulla on. Nyt on varmaankin jo päivällisaika.»
Vastaukseksi nousi Condy hyvin arvokkaasti ylös, aukaisi ihailtavalla huolimattomuudella käsilaukun ja otti sieltä esille, kenkien asemesta, ensin kokonaisen pullon punaviiniä, sitten kinkkuvoileipiä, voipaperiin käärittyinä, tölkin keitettyjä oliiveja, suuren pussin suolatuita manteleita, kaksi pientä lasia, romaanin ja huuliharpun.