Blix melkein huusi ihastuksesta, löi polviaan ja keinui edestakaisin puunjuurellaan.
»Ei, Condy, oletteko te todellakin pitänyt huolta aamiaisesta — siinäpä vasta on hienoja kenkiä! Ja te muistitte, että oliivit ovat minun lempiruokani! Ja sitten vielä kirjakin, katsoppa vain! Mikä se on? ’Seitsemän valtamerta’. Ei, tämäpä on parasta, missä minä olen ollut mukana. Mutta tuo huuliharppu — mitä varten se on?»
»Soitettavaksi. Te ehkä luulitte sitä ruuviavaimeksi?» Blix tärisi ihastuksesta hänen tyhmän sukkeluutensa takia, ja Condy lisäsi ylpeästi:
»Huomatkaa, että minä itse olen kaiken järjestänyt!»
»Sen kyllä huomaa: suuret paksut perunat kuorineen, kinkku paksuina viipaleina niiden välissä ja sitten olitte totta tosiaan levittänyt voita leivälle.» Mutta siitä he eivät välittäneet. He söivät kuninkaallisen aterian, vieläpä Blix otti hattunsakin päästään ja ripusti sen vieressään olevaan pensaaseen. Mutta luonnollisesti oli Condy unohtanut korkkioran. Ponnistaessaan epätoivoisesti saadakseen punaviinipullon korkin kaivetuksi ylös taittoi hän taskuveitsensä molemmat terät ja oli jo toivottomana heittää koko avaamisen kesken, kun Blix kärsimättömästi otti pullon ja etusormellaan työnsi korkin alas.
»Viiniä, soittoa, juhla-ateria ja runoutta», sanoi Condy. »Me laukeamme suureen ylellisyyteen niinkuin Sardanapalus.»
Mutta Condy oli itse äkkiä joutunut sellaiseen onnen ilmapiiriin, jonka vertaista hän ei koskaan ollut tuntenut. Hän rakasti Blixiä. Hän rakasti häntä sentähden, että hän oli niin aito, niin säteilevän terve ja voimakas; hän rakasti häntä, koska Blix piti samasta kuin hän, siksi, että he katsoivat olemassa-oloa samalta näkökannalta, inhosivat teeskentelyä ja teennäisyyttä, iloitsivat kaikesta suorasta, rehellisestä ja luonnollisesta. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä piti hänen kirjoistaan, pani arvoa samoille piirteille niissä kuin hänkin ja moitti sitä mitä hänkin paheksui. Hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli yhdeksäntoistavuotias ja sentähden, että tämä oli niin nuori ja turmeltumaton ja saattoi iloita sinisestä merestä ja kauniista aamusta. Hän rakasti tyttöä hänen kauneutensa, hänen keltaisten hiustensa pehmeyden, hänen kaarevan, valkean otsansa ja hänen pienten tummanruskeiden silmiensä takia, silmien, jotka aina näyttivät siltä kuin hän juuri olisi nauramaisillaan tai olisi nauranut; hän rakasti tyttöä hänen lujan suunsa ja leukansa, hänen korkeaan valkoiseen atlassinauhaan kiedotun pyöreän kaulansa takia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämän käsivarret olivat voimakkaat ja kaunismuotoiset ja että hän pyöreällä vyötäröllään käytti suurta koirankaulanauhaa, ja sentähden, että hänen melkein joka pienimmästäkin liikkeestään lähti tuo tuskin huomattava mutta lumoava naisellisuuden tuoksu, tuo tuoksu, joka osaksi johtui hajuvedestä, mutta kuitenkin enimmäkseen oli hänen suunsa, hänen hiustensa, hänen kaulansa, hänen käsivarsiensa ja koko hänen miellyttävän olentonsa hienoa, määräämätöntä ja sanomattoman tenhoavaa aroomia. Ja hän rakasti tyttöä sentähden, että tämä oli se mikä hän oli, että hän oli Blix, sen äärettömän suloisen voiman takia, joka hänestä lähti näinä hiljaisina hetkinä, kun hän tunsi hänen olevan niin lähellä, ja jonkinlainen nimetön ja arvoituksellinen kuudes aisti heräsi hänessä ja kertoi hänelle kuinka hyvä, ystävällinen ja puhdas ja naisellinen hän oli; ja tuo epämääräinen hellyyden tunne etsi häntä, hellyys, joka ei kohdistunut ainoastaan häneen, vaan kaikkeen hyvään maailmassa; ja hänen oman luonteensa jaloimmat puolet tulivat esille ja vaativat olla hänessä olevan parhaimman kanssa samalla tasolla.
Hän katseli tyttöä salaa, kun tämä istui tuossa hänen vieressään, keltaiset hiukset lainehtien ja liehuen otsan ympärillä, kädet helmassa merelle miettiväisenä katsellen avoimin silmin.
Hän oli sanonut, ettei hän rakastanut häntä. Condy muisti sen hyvin. Se oli hänen vilpitön ajatuksensa; hän ei rakastanut häntä. Se aihe oli kerta kaikkiaan karkoitettu heidän väliltään. Ja juuri sentähden oli heidän toveruutensa näinä viimeisinä kolmena neljänä kuukautena ollut niin viehättävä. Hän piti häntä hyvänä ystävänä. Hän oli muuttumattomasti sama kuin sillä kerralla, mutta hän — niin, hänelle oli maailma tullut ihan uudeksi tänään! Niin, siihen määrään rakasti hän häntä, niin rakkaaksi oli hän käynyt hänelle, että kun hän vain ajatteli häntä, paisui ja hypähteli sydän hänen rinnassaan.
Mutta kaikki tämä täytyi hänen pitää omana tietonaan. Jos hän sanoisi jotakin, antaisi tytön tietää kuinka syvästi hän tätä rakasti, olisi kaikki tuhottu, tuossa tuokiossa olisi heidän toveruutensa lopussa. Siitä he olivat molemmat selvillä; he olivat koettaneet tuota toista, se ei käynyt. Rakastavina olivat he saaneet tarpeeksi toisistaan; tovereina olivat he sopineet mainiosti yhteen, ollen kokonaan ja esteettömästi onnellisia.