Condy puri hampaansa yhteen. Se oli kylläkin kovaa. Hänen oli valittava, joko tehdä loppu heidän viehättävästä toveruudestaan tai myöskin varoa millään tavalla ilmaisemasta rakkauttaan, pakoittaa ja vallita sitä, ja tehdä se samalla, kun joka hermo hänessä värisi kuin viulunkieli jousen alla. Ei ollut hänen luonteenlaatunsa mukaista rakastaa hiljaa ja rauhallisesti tai etäältä; hän tahtoi tuntea hänen käsiään, hänen viileää, pehmeää poskeansa ja hengittää hänen hiustensa tuoksua, tuntea hänen huulensa omiaan vasten ja peittää kasvonsa hänen helmaansa.
»Mikä teidän on, Condy?».
Blix katseli häntä levottomasti.
»Minkätähden te rypistätte otsaanne niin ankarasti ja puristatte kätenne nyrkkiin. Te olette myöskin kalpea. Onko jotakin hullusti?»
Hän heitti Blixiin nopean silmäyksen ja hillitsi itsensä.
»Tämäpä on hauska, pieni soppi, tämä», sanoi hän. »Mutta kuulkaahan,
Blix, kuinka pitkä aika on siihen, kun te matkustatte?»
»Huomisesta kuusi viikkoa.»
»Ja sitten olette te poissa neljä vuotta — neljä vuotta! Kenties te ette koskaan palaja. Kuka tietää mitä voi tapahtua neljän vuoden kuluessa. Missä se hullu huuliharppu on?»
Huuliharppu oli täynnä leivänmurusia ja muuta sellaista. Condy ei voinut sillä soittaa. Kaikki hänen vaivansa palkittiin vain suhisevalla äänellä, kuolemankorahduksilla, surkealla ulvonnalla. Hän heitti sen mereen.
»No missä sitten on se hullu kirja?» sanoi hän. »Te istutte sen päällä, Blix, kas tässä, lukekaa nyt ääneen. Avatkaa vain kirja miltä kohdalta tahansa.»