"Voitko nähdä minun tanssivan soittaissasi?"
"Kyllä, kyllä. Anna mennä, kuinka sinä osaat espanjalaisia tansseja?"
"Opettelin kauan sitten. Tänä iltana osaan mitä tahdon. Soita, soita nopeasti!"
Hän tanssi väsymättä samalla intohimolla kuin oli lausunut Athaliaa. Hänen keltainen hameensa leimahteli ja hänen ruumiinsa näytti liikkuvan yhtä hurjasti kuin tulenliekki, kastanjetit rätisivät kuin räsähtelevät tulipoukut ja hänen musta manttelinsa häilyi kuin pilvi. Hän oli kuin ruumiillistunut tuli, oikullinen ja eloisa, väistyvä ja häikäisevä.
Sitten heitti hän kastanjetit toiselle puolelle huonetta, ja heittäytyi sohvalle huohottaen ja nauraen.
"Nyt tuntuu hyvältä", huuti hän. "Sen piti purkautua. Tule nyt tänne.
Nyt kai myönnät, että minä osaan tanssiakin."
"Osaat tosiaan", sanoi Jadwin Lauran tehdessä hänelle tilaa tyynyjen keskelle. "Se oli ihmeellistä, mutta, tyttöseni, samalla tuntuu minusta niin —"
"Kuin mitä?"
"Kuin se olisi liian hurjaa ja luonnotonta. Minä pidän sinusta paraiten kun olet itseäsi, tyyni ja arvokas. En tiennyt että sinussa on tällaistakin. Sinä olet kiihoittava tänään."
"Anna minun olla sitä nyt. Minä olen nytkin itseäni, olen millainen olen. Mutta nyt olen hiljaa. Puhellaan. Onko sinulla ollut kova päivä? Ja kiusasiko päätäsi?"