"Näin hänet vain ohimennen. Kai hän terve on. Hermostunut tietysti.
Mutta Gretry on aivan sairas."
"Eikö meidän ole lähdettävä?" sanoi Page. "Oletko syönyt?"
"Jo aikoja sitten. Mutta tottakin, meidän on lähdettävä, jos sinun mieli saada paikkaa. Onko mitään sanaa vietävä herra Jadwinille?"
"Hyvää onnea vain — Niin, kysykäähän, muistaako hän mikä päivä on — ei, ei sitä. Siis, onnea vain."
Kello yhdeksän tienoilla Landry ja Page pääsivät La Salle kadulle. Päivä oli vilpoisa ja kuulas. Aurinko valaisi pörssin otsikon, jonka edessä kyyhkyset lentelivät.
"Herra Cressler niitä aina ruokki", sanoi Landry. "Miesparka, hänet haudataan huomenna."
Page sulki silmänsä: "Ajatteles, kun Laura löysi hänet siten. Minä olisin varmasti kuollut."
"Miten lie", sanoi Landry. "Minusta tuntuu kuin ei hän olisi siitä kärsinyt. Olisi luullut hänen sairastuneen."
"Oh, Laura. En tunne häntä enää näinä päivinä. Hän on kuin kiveä. Hän ikäänkuin pidättää jotain hirveää. Kun hän kertoi siitä tapauksesta, oli hänen äänensä kuin jäätä. Ei kyyneltäkään. Oi, jos pääsisimme kaikki pois Chicagosta ja voisimme ottaa Jadwinln mukaamme, niin että hänestä taas tulisi sama hauska mies. Hän oli kuin isä minulle."
Landry tarttui hänen käsivarteensa heidän mennessään yli kadun ja sanoi pörssin porstuassa: "Pysy nyt kiini minussa." Portaat olivat näet aivan täynnä väkeä. Mutta Landry kertoi pyytäneensä vahtimestaria pitämään yhden paikan tyhjänä ja lähti toimittamaan Pagea sisään. Koko talo kaikui jo yhtenä huminana, vaikka kauppa ei ollutkaan alkanut. Syvänteen pyörre tuntui tänä aikana valtavampana kuin koskaan. Pagen korvissa kaikuivat outona nuo äänet: sähkötysavainten naputus, keskustelun ja huutojen sorina, puhelinkellojen kilinä. Niitä kuului kaikilta tahoilta. Syvänne alkoi kuohua ja sen ääni kuului kuin valtameren pauhu kaukaa.