Oliko hän tullut takasin? Laura kääntyi, tuntiessaan vedon läpi kirjastohuoneen. Samalla veti epävarma käsi oviverhon sivuun, Jadwin, hänen miehensä, seisoi siinä, silmät syvällä päässä, kasvot kalman kalpeina, kädet väristen. Hän seisoi kauan katsoen, vihdoin sopertivat hänen huulensa: "Tyttöni… kulta."
Laura nousi ja astui häntä kohti, sydän jyskyttäen ja kyynelten virratessa kasvoja pitkin.
"Mieheni, minun mieheni."
Yhdessä he astuivat sohvan ääreen ja vaipuivat sille, pitäen kiinni toisistaan, väristen ja pelokkaina kuin lapset yöllä.
"Tyttöni", kuiski Jadwin. "Kultani, on pimeä, pimeä. Jotain tapahtui… En muista." hän tavotti päätään kädellään. "En muista hyvin; mutta on pimeä — hieman."
"Pimeä on", vastasi Laura hiljaa. "Pimeä, pimeä. Jotain tapahtui. Minä en saa muistaa."
He eivät enää puhuneet. Kului pitkä aika. Yhdessä istuivat Curtis Jadwin ja hänen vaimonsa suuressa, komeassa huoneessa, vaieten ja vapisten, nimittämättömäin kauhujen vallassa, hapuillen pimeässä.
Ja heidän siinä istuessaan, toisistaan kiinni pidellen, kohosi valittava huuto kadulta, ja kaupungin läpi tähtien ja avaran taivaankannen alla kuului: "Extra! Suuren vehnäkaappauksen sortuminen! Curtis Jadwinin kukistus!"
Loppuluku.
Ilta oli märkä ja sumuinen. Koko päivän oli järveltä tuullut ja kun
Laura ja Jadwin tulivat autioon kirjastoon, satoi rankasti. Heidän
askeleensa kajahtelivat oudosti katottomalla lattialla. Laura sanoi:
"Annahan tänne matkalaukku. Istu tuolle laatikolle. Oletko väsynyt?
Pane hattu päähäsi, täällä vetää, huonekalut ja uutimet ovat poissa."