"Niin olenkin", kuului vastaus, "mutta ero on pelkän tavallisen maaseudun ja Massachusettsin välillä enkä minä sitä häpeä."
Chicago, tämä suuri kaupunki, kiinnitti joka askeleelta hänen mieltään, mutta ei hän osannut sanoa, pitikö hän siitä. Hän ei voinut antaa anteeksi sen likaisia katuja eikä kurjia köyhäinkortteleita, jotka syövän lavoin tunkeutuivat keskelle varakasten kaupunginosia. Häntä painosti katujen synkkyys ja joka paikkaan tunkeutuva noki. Mutta elämä oli valtava. Joka puolella ja kaikille suunnille tämän suuren yhdyskunnan koneisto jyristi aamusta iltaan ja illasta aamuun. Nytkin raitiovaunun kiidättäessä häntä liikeosaan tunsi hän joka hermossaan sen liikkeen vaikutuksen. Joen mustat vedet vilahtivat yli sillan kuljettaessa ja näkyi alusten paljous. Siinä Sheboyganin ja Mackinacin puulasteja, vilja-aluksia Duluthista, kivihiililaivoja, jotta täyttivät ilman mustalla tomulla, purjeveneitä, joissa lastina maan tuotteita ja välillä soutuveneitä sekä taustana jättiläiskirjaimin merkityt, ryhäselkäiset Viljasäiliöt.
Juuri ennen sillalle tuloa oli hän virran pohjoisrannalla nähnyt suuren pääteaseman, jonka viereisellä ratapihalla lukematon joukko kiskoja sikinsokin juosten näytti ulottuvan loppumattomiin. Ja semafooreja, vaihdetorneja ja merkinantolaitteita kaikkialla. Tusinan verta junia seisoi paikallaan tai odotti lähtömerkkiä. Koneita lennätteli juniensa eteen tai siirteli vaunuja vaihdekiskoille. Kellot kalkattivat, virkalakkiset miehet huutivat, heiluttivat käsiään ja lippuja, kuormavankkurit ottivat tavaraa hevosten seistessä kaurapussit suun edessä. Juna lähti juuri kiljahtaen. Ennen puol'yötä oli se jo ennättävä pitkälle läpi Pohjois-Lännen kuljettaen kauppatavaraa, kansojen elinnestettä oudoille paikkakunnille. Toinen juna saapui räiskyvin jarruin, työnti vaunuistaan matkustajajoukon, palaavia liikemiehiä, jotka toivat tilauksia kaikilta mantereen kulmilta.
Tai jos katsahti South Water kadulle, niin näki loppumattoman jonon markkinakärryjä kadun kummallakin puolen ja vain kapea kuja jäi niiden väliin. Kasviksia, hedelmiä, juurikasveja, vihanneksia laatikoissa, säkeissä, kaikki paikat täynnä ja pitkin maata saalinlehtiä, mätiä appelsiineja ja kaikenlaisia jätteitä. Ilma paksun kasvisten hajusta. Ruokaa varastot tulvillaan, mutaankin tallattavaksi. Satojen tuhanten vakojen tuotteita, vaan runsautta tyhjennettynä tänne kadun asfaltille. Kuin kaupungin suu, joka äärettömiltä alueilta imi ravintoa elättääkseen koko jättiläisruumiin kaikki solut.
Äkkiä selvisi Lauralle kaiken tämän merkitys. Tämä Suuri Harmaa Kaupunki, jolla ei ole vertaa, ulotti vaikutuksensa maa-alueiden yli, jotka ovat suuremmat kuin Vanhan Maailman kuningaskunnat. Tuhansien mailien päähän sen vaikutukset tuntuivat. Pohjoisen Wisconsinin lumihangissa kaadettiin honkia tämän kaupungin tarpeeksi. Etelässä päin iskivät porat ja kaivoshakut kivihiilisuoniin tämän keskusvoiman käskystä. Sen valta pani Iowan ja Kansasin kylvö- ja korjuukoneet käymään. Se pyöritytti lukemattomain South Sainte Marien kanavalla odottavain järvilaivain potkureita. Koko suuri Pohjois-Länsi oli vilkasta liikettä täynnään: sahat järisivät, tehtaitten rattaat kohisivat, savu pilvenä nousi, männät kirnusivat sylintereissä, ratas tarttui rattaaseen, hihnat juoksivat jättiläispyörältä toiselle ja valimojen kauhat syöksivät ilmoille sulan teräksen räiskeen.
Valtakunta tämä on, preerian ja järvien maailma johtoon alistuva. Täällä keskellä maata sykki Kansakunnan sydän, jonka välttämättömyydestä johtui sen mittaamaton valta, sen väsymätön, loppumaton elinvoima. Täällä kuohui Amerikan tosi voima ja henki, jättiläismäisenä, raakana nuoruuden kypsymättömyydessä, kilpailijoita halveksuvassa yltiöpäisyydessä, terveenä ja virkeänä, rajuna kunnianhimossaan, ylpeänä äsken havaitsemastaan vallasta tuhlaten rikkauksiaan ja himoiten yhä uusia. Rajattomat ovat sen mahdollisuudet, sen rohkeus pettämätön. Erämaan on se ihmispolvessa alistanut, onnettomuudet voittanut, tulipalojenkin tuhkasta uudistuneena noussut, jättiläinen.
Laura katseli vettynein silmin, kuunteli humaltuvin korvin, mutta väsymättä.
"Pelottavaa tämä on", mutisi hän itsekseen, "kunnotonta, epäinhimillistä, kuin suuri vuoksiaalto. Hyvä yksilölle niin kauan kuin hän pysyy pinnalla, mutia kuinka pian kaatunut murskaantuukaan, säälittä! Tuntuu kuin olisi jotain tulemassa, jotain näkymätöntä, alkuperäistä, sivistys syntymässä — — tämä on kuin Genesiksen alkusanat."
Tuo vaikutus pysyi kauan eikä iloisen ateriankaan hauskuus sitä kokonaan karkottanut. Häntä pelotti tämän suurkaupunkielämän julma koneisto ja ne miehet, jotka uskalsivat yrittää sitä hallita. Ne tuntuivat vielä pelottavammilta kuin tämä kaupunki itse, nuo, joita ei pelottanut tämän melskeen ja vilinän valtavuus. Eivätkö ne, jotka tämän tarkotustensa välineeksi alistivat, olleet vielä hirvittävämpiä, raaempia, säälimättömämpiä, Hän vavahti. Mitä naiset tiesivät miesten elämästä lopultakaan? Landrykin, noin nuori ja reipas, niin viattomalta näyttävä — hän kuuluu olevan hyvä liikemies. Hänelläkin siis toinen puolensa. Häntäkin siis viehätti Kadun taistelu. Tuon poikamaisen ulkomuodon alla oli miehen jäykkyys, tylyys, joka hyökkäsi ja torjui.
Ja mitä tiesivät naiset siitä elämästä, jota miehet — vaimon, äidin, tyttären, sisaren vaikutuksista vapaina — viettivät kello yhdeksästä aamulla iltaan asti. Ei siinä elämässä naisilla ollut osaa eivätkä he siellä miestään eikä poikaansa, isäänsä eikä veljeään olisi tunteneet. Toinen mies oli se hellä, puhdas mies, joka heidän kanssaan aterioi, toisena hän taisteli liikekaupungin loassa, kovettuneena, itsekkäänä, armoa pyytämättä, antamatta. Hyökkäysten liassa, alhaisten liittolaisten ja hämäräperäisten tovereitten kyynärpäiden tahraamana hän kulki vallotusteitään ja sekottui edestakasin marssivaan armeijaan; nyt hyökäten ja armotta kaatunutta vihollista iskien, nyt peräytyen eilisiä apujoukkoja taklaten, turvaan itse pyrkien, aina raakana, itsekkäänä, säälimättämänä.