Täytyi verrata näitä miehiä sellaiseen kuin Corthelliin, jolle liikekaupunki oli tuntematon maa, ja joka pysyttelihe poissa tuosta tappelusta tahraamattomin kätösin, likaantumattomin jaloin. Hän eli elämäänsä taiteen hienossa ilmapiirisiä, kauneuden palveluksessa, maalaten, lukien tai pala palalta kauniita lasejaan asetellen. Häneen voivat naiset tutustua, häneen kiintyä. Ja hän voi täysin tulla heidän elämäänsä, auttaa ja innostaa heitä. Kummasta hän todella piti, liike-elämästä vaiko taiteen tarhoista?
Hämmästyksekseen Laura havaitsi, että hän sittenkin oli rajalaisseudun tytär, suonissaan niiden verta, jotka uutta maailmaa avasivat. Kyllä Corthellin elämä oli kaunis, suuri oli himmeäväristen akkunain, sopusointuisten atelierien, itämaisten esineiden, arabeskien viehätys. Paikkansa oli silläkin. Aika-ajoin sekin viehätti hänen toisesta luonnostaan huolimatta. Mutta ne miehet, joiden puoleen nainen hänessä kääntyi, eivät ne olleet atelierien miehiä. Niin pelottava kuin olikin kadun tappelu, oli se taistelua kumminkin. Vain voimakkaat ja rohkeat sinne uskalsivat? Sitä hänen mielikuvitustaan hallinnut pehmytkäsinen ja -puheinen taiteilija, sävelten, muotojen ja värien hienostunut, tunteikas soinnuttaja, vaan taistelija, niin naisten tuntemattomissa kuin hän olikin, kova, jämeä, sotisopaan pukeutunut, sotatorvien räikynässä elävä, taistelun melskeessä viihtyvä, komentajahuudoista innostuva.
Eivät he pitkää aikaa pöydässä istuneet ja puoli kuusi he jo olivat valmiit lähtemään. Kadulla huomasivat he, että taaskin oli ilma muuttunut. Lunta satoi taajaan, viiltävä järvituuli lakasi katuja. Räntä jähmettyi ja jokaisen sähköpatsaan pohjoinen puoli oli jään peittämä. Lisäksi oli heidän raitiotielinjansa epäkunnossa.
"Ei auta", selitti Landry. "Täytyy mennä Clark-kadun vaunuun ja seista koko matka, nyt on se aika."
Epävarmoina pysähtyivät he hetkeksi kulmaan. Siinä oli vieressä varastokauppa, vanhaan rantatyyliin rakennettu, maasta korkeaan kattoon asti satojen akkunain peittämä, joiden läpi näkyi tuhanten valojen loistossa maailman teollisuuden kaikkia tuotteita. Joka ovesta tulvi ostajain, enimmäkseen naisten keskeytymätön virta, ja kuuluen rikkaisiin luokkiin olivat nämä komeasti puetut. Useat heistä pysähtyivät myrskyovien sisäpuolelle ja nostivat hylkeennahkatakkiensa kaulukset, pistivät kätensä muhveihin ja kadulla kiiruhtivat ajopeleihinsä. Näiden joukosta erosi yksi tullen muhviaan heiluttaen heidän luokseen. Se oli rva Cressler.
"Laura, rakas tyttöseni! Hauska tavata." Ja hän suuteli tätä poskelle, puristi toisten käsiä ja kysyi tyttösen uudesta kodista kuulumisia. Voisiko hän jotenkin auttaa heitä? Samassa hän muisti jotain ja laskien hansikoidun kätensä Lauran käsivarrelle sanoi:
"Minulla on sinulle asiaa." Hän katseli tätä merkitsevästi.
"Minulleko? Mitä se olisi?"
"Mihin menette nyt?"
"Kotiin, mutta vaunumme ei kulje. Täytyy mennä tuonne —— —"