"Sitä että Venäjä ei voi viedä maasta vehnää ja Länsi-Europa saa ostaa meiltä. — Sama sanoma Parisista, ja tässä on Liverpoolista. — Mitä? — — Minun täytyy nyt lähteä."
"Mitä siinä oli? Kas nyt sinä unohdat minut. Ilmeesi on niin julman ylpeä."
"Lue itse."
Laura luki: "Suuret liikkeet tarvitsevat. Argentiina huono. Voin myydä viisi miljonaa. — Mitä tämä merkitsee?"
"Etkö ymmärrä? Se merkitsee sitä, että he saavat maksaa 80 senttiä vehnästä, jota minä ostin 70:llä. 82:kin, jos tahdon. — Hitto vieköön." Hän puhui kuin itsekseen. "Enpä heitä viljaani niin että hinnat alenee, Gretry saa alennuksia rautateiltä. Ensi tieto Argentiinan huonosta sadosta. Hinta nousee kattoon…"
"Vaunut", ilmoitti palvelijatar.
"All right Laura. Pyydä minua toistenkin lukemaan sinulle näitä. Hyvä onni. Älä puhu tästä." Hän kiiruhti ulos. Laura katseli kauan ulos akkunasta. "Ensi kerran hän unohti suudella minua lähteissään."
Ihana joulukuun päivä. Laura lähti ratsastamaan. Hiljaisessa puistossa ratsasti hän kauemmin kuin tavallisesti. Leveällä tiellä läpsäytti pikkusen ratsuaan, joka hypähti laukkaan. Ja niin lennettiin läpi syystalvisen maiseman ja korvissa soi kylmähkö ilma pannen posket hehkumaan ja silmät loistamaan. Hän kierii takasin pohjoisjärven ympäri, ohi Linnén patsaan ja palmuhuoneen. Näkyvillä oli ollut vain joku puiston vartija ja poliisi. La Salien patsaan luona sattui hän yhteen erään herran kanssa. Laura pysäytti hevosen äkkiä ja tuijotti. Siinä oli Sheldon Corthell. Ja ilakoivan tyttömäisesti huudahti hän: "Kas — hyvänen aika."
Taiteilija ei ollut muuttunut. Hän oli yhtä nuorekkaan hieno kuin konsanaan. Ilmeisesti oli Laura ollut enemmän hänen mielessään kuin hän tämän. Hän huudahti: "En osaa sanoa kuinka iloinen olen."
"Milloin olette tullut?"