Näiden uteliain katsojain joukossa oli muuan kaupungin kauppias, joka oli ennen nähnyt Bartolomeuksen ja kuullut monista hänen urhotöistään. Hän kääntyi senvuoksi kapteenin puoleen ja ilmoitti, että tällä oli laivassaan eräs maailman pahimpia merirosvoja, jonka tihutyöt tunnettiin liiankin hyvin kaikkialla Länsi-Intiassa ja joka siis oli jätettävä siviiliviranomaisten käsiin. Tämä esitys ei kuitenkaan miellyttänyt kapteenia, joka tähän asti oli huomannut Bartolomeuksen olevan sangen rauhallisen miehen sekä sen ohessa perin väkevän, niin että hänestä saattoi tulla arvokas lisä laivamiehistöön. Mutta kauppias, joka tiesi sissin tehneen pahaa vahinkoa Espanjan kaupalle, suuttui kapteenin taipumattomuudesta ja meni kohta kertomaan asian kaupungin kuvernöörille. Tämä arvohenkilö lähetti heti muutamia upseereja laivaan vaatimaan sissipäällikköä hänelle luovutettavaksi. Muut rosvot saivat jäädä tyrmään, mutta Bartolomeus korjattiin erikseen toiseen laivaan. Kauppias, joka näkyi tietävän koko joukon asioita hänestä, kertoi viranomaisille, että tuo hirveä sissi oli jo monesti joutunut vangiksi, mutta aina päässyt pujahtamaan pakoon. Sen vuoksi hänet nyt lyötiin entistä vankempiin rautoihin ja toimenpiteisiin ryhdyttiin hänen hirttämisekseen seuraavana päivänä; sillä kaiken kuulemansa perusteella ei kuvernööri pitänyt rosvoa yhtään parempana kuin metsänpetoa, jonka ilman mitään tutkimusta ja tuomiota voi huoleti ottaa hengiltä.
Mutta laivassa oli muuan espanjalainen sotamies, joka tuntuu hiukan säälineen, ehkäpä ihailleenkin uskaliasta sissiä; ja hän arveli, että jos hirttämisen todellakin piti tapahtua huomenissa, niin oli kohtuullista, että uhrikin saisi siitä tietää; ja viedessään ruokaa Bartolomeukselle hän kertoi tälle häntä uhkaavasta kohtalosta.
Sissipäällikkö oli kumminkin mies, joka tahtoi itse sanoa sanottavansa kaikessa, mitä hänen tietensä tapahtui; ja saatuaan kuulla huomispäiväisestä huvituksesta hän rupesi heti vaivaamaan päätänsä ajatuksella, että mikäs nyt neuvoksi tulisi. Mokomassa pälkähässä ei hän vielä koskaan ollut, mutta silti hän ei menettänyt malttiaan, vaan rupesi kohta nakertautumaan irti kahleista, jotka arvatenkin olivat hyvin kömpelöä tekoa. Vihdoin viimein, vaikka iho ja liha pahoin repeytyi, onnistui hänen saada jalkansa irti renkaista ja voi nyt liikkua vapaasti kuin tiikeri häkissään. Sitten seurasi kysymys, miten läpäistä tästä häkistä. Se kävisi ehkä helpostikin päinsä, sillä kohta oli aika jonkun vanginvartijan tulla alas ruumaan, ja hänestä oli jättimäisen sissin huokea selviytyä. Mutta seuraava aste tässä todella draamallisessa pakokohtauksessa kävisi melko lailla vaikeammaksi, sillä päästäkseen laivasta olisi Bartolomeuksen pakko uida rantaan, ja hän ei todellakaan osannut uida, mikä seikka tuntuu sangen merkilliseltä lahjattomuudelta niin kuuluisasta ja kokeneesta merirosvosta puhuttaessa. Ahtaassa vankitörmässä keksi hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä kaksi isoa saviruukkua, jotka aikoinaan olivat sisältäneet espanjan-viiniä. Niitä hän päätti käyttää jonkinlaisena uimapussina eli hengenpelastajana vedessä ollessaan. Lisäksi löysi hän vanhan puukon — ja se kourassa istahti hän nyt odottamaan vanginvartijan tuloa.
Tämä saapui pimeän tultua Lyhty kädessä laskeusi mies ruumaan katsomaan, oliko vanki varmassa tallessa, ja heti kun hän oli selvästi näkyvissä, karkasi Bartolomeus hänen kimppuunsa Siitä syntyi hirvittävä kamppaus, mutta sissi oli vikkelämpi ja väkevämpi, ja pian virui vartija kuolleena permannolla. Sitten kiipesi Bartolomeus molemmat ruukut kainalossaan sukkelasti ja äänettömästi lyhkäisiä portaita ylös, tuli pilkkosen pimeässä kannelle, syöksyi laivan laidalle ja hyppäsi alas mereen. Ensin hän vajosi pinnan alle, mutta huolellisesti tulpatut ja ilmaapitävät ruukut nostivat hänet pian ylös ja kannattivat häntä kellumassa. Laivassa syntyi kohta hälinää ja melua, musketteja laukaistiin siihen suuntaan, mistä molskahdus oli kuulunut, mutta ei ainoakaan luoti osunut sissiin eikä hänen ruukkuihinsa; ja pian uiskenteli hän jo silmän näkemättömissä ja korvan kuulemattomissa. Potkien molemmilla jaloillaan ja meloen toisella kädellään, toisen pusertaessa ruukkuja rintaa vasten, onnistui hänen vihdoin päästä rantaan, josta alkoi juosta minkä sääret kannattivat kaupungin takana oleviin synkkiin metsiin.
Mutta sinne tultuaan hän alkoi pelätä, että espanjalaiset hänen pakonsa keksittyään usuttaisivat verikoiria hänen jäljilleen — jota keinoa nämä paljon käyttivätkin paenneita vankeja ja orjia takaa-ajaessaan — ja siksipä hän ei tuntenut itseään turvalliseksi painuessaan jälleen rannikolle päin, jota hän koko ajan oli pitänyt silmällä pelastukselleen parhaimpana paikkana. Jos koirat osuivat hänen jäljilleen, oli hän hukassa. Epätoivoinen sissi päätti silloin, ettei antaisi verikoirille mitään mahdollisuutta ja kääntyi uudelleen metsän pimentoihin, joiden suoperäisissä kätköissä hän viipyi kolme päivää, tietäen että vesi hävitti hänen jälkensä koirien vainulta. Syötävänä hänellä oh vain vesikasvien juuria, mutta hän oli tottunut koviin päiviin. Usein kuuli hän koirain etäistä haukuntaa nevantakaiselta kuivalta maalta, ja joskus pilkotti yön aikaan pimeästä tulisoihtuja, joilla hän arvasi vainoojainsa metsää valaisevan.
Mutta viimein kumminkin alkoi näyttää siltä, kuin olisi takaa-ajosta luovuttu; ja kun ei enää kuullut koirain haukuntaa eikä nähnyt tulisoihtuja, uskalsi Bartolomeus lähteä nevaseuduilta ja jatkaa matkaa rannikkoa pitkin. Paikka, jonne hän pyrki, oli nimeltään Golpho Triste eli Surullinen lahti ja sijaitsi noin 200 kilometrin päässä karkaamiskohdalta; siellä voi hän toivoa tapaavansa joitakin ystäviä. Tultuaan ulos metsän pimennosta hän nousi matalalle kunnaalle ja katseli taaksensa kaupunkiin päin. Sen tori oli kirkkaasti valaistu, ja sen keskellä hänen silmänsä eroitti hirsipuun, jossa hänen oli ollut määrä roikkua; ja tuo näky epäilemättä oli omiaan virittämään hänen uupuneita voimiaan pitkän pakomatkan alussa.
Niitä hirvittäviä koetuksia ja vaaroja, joita Bartolomeus sai kärsiä taivalluksellaan rannikkoa pitkin, kykeni kestämään vain kaikkein vankin ja karkaistuin mies. Nevalta hän oli löytänyt vanhan kurpitsapullon, jonka hän oli täyttänyt makealla vedellä — sillä rannikolla ei ollut muuta kuin suolaista merivettä saatavana — ja ravintona hänellä oli ainoastaan rantakallioilta löytämiään raakoja simpukoita; mutta juuriateriain jälkeen maistuivat simpukatkin mukiinmeneviltä ja antoivat hänelle jonkin verran voimia, joiden tarpeessa hän oli. Hyvin usein tuli vastaan virtoja ja puroja, joiden yli oli kahlattava, ja aina hän näki ne täynnä alligaattoreja, niin ettei ylimeno suinkaan ollut hupaisaa. Hän säikytti niitä kauemmaksi paiskomalla veteen kiviä, ja sitten kiireimmiten sujahti vaarallisen paikan ohitse. Toisin ajoin ulottui tiheitä metsiä melkein rantaan saakka, ja niiden halki hänen oli pyrittävä, vaikka kuulikin petoeläinten kiljuntaa kaikkialla ympärillään.
Mutta vihdoin tuntui tie nousevan hänelle pystyyn, kun vastaan tuli sisämaasta mereen purkautuva leveä virta, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kiersi sen rantaa pitkän matkaa ylöspäin, mutta se pysyi aina niin leveänä ja vuolaana, ettei voinut ajatellakaan kahlata sen poikki. Miesparka ei osannut uidakaan, eikä hänellä ollut enää mukanaan noita ruukkuja, joiden turvissa kelluen hänen oli onnistunut päästä laivasta maihin. Mutta hänen asemassaan oleva mies ei saanut säikähtää edes tästäkään; hän oli jo uskaltanut ja kestänyt niin paljon, että hänen oli pakko uskaltaa edelleenkin; ja takaisin palaaminen olisi hänelle ollut varma tuho.
Tuskaisin silmin rantaa tähystellessään hän viimein keksi erään suotuisan seikan, jota tavallinen kulkija tuskin olisi huomannutkaan. Aivan vesirajassa hän älysi virtaa myöten soluneen vanhan, märäntyneen maalaispöydän, jonka levystä pisti näkyviin jokunen pitkä ja kömpelötekoinen, ruostunut naula. Suurella vaivalla hän kiskoi ne irti puusta ja takoi niitä kivillä niin kauan kunnes ne saivat tölskän veitsenterän muodon. Näillä työkaluilla hän rupesi majavan tavoin nakertamaan poikki kasvavia solakoita puita, jotka punoi köynnöskasveilla ja pajuvitsoilla lautantapaiseksi, kyllin vankaksi kannattamaan hänet vedenpinnalla. Saatuaan lauttansa vesille sovittihen hän tarkoin sen keskikohdalle, jotteivät alligaattorit päässeet puraisemaan häntä sääriin, ja sauvoi pitkällä karahkalla itsensä virran poikki, kunnes vihdoin toisella rannalla tapasi kovaa maata jalkainsa alla.
Mutta pitkällekään ei sissimme ollut ennättänyt taivaltaa virran toista rantaa myöten, kun häntä kohtasi uusi ja vaikea vastus, nimittäin iso mangrovemetsikkö. Tämä merkillinen puulaji kasvaa vetisillä ja liejuisilla paikoilla ja lähettää oksistaan alas lukemattomia ilmajuuria, jotka yhdessä varsinaisten maajuurien kanssa kutoutuvat vallan toivottomaksi sokkeloksi muutenkin niin vaikeakulkuisessa maaperässä. Sellaisen metsikön läpi ei edes haikarankaan ollut mahdollista päästä, mutta Bartolomeus-poloisella ei ollut muutakaan tietä määräpaikkaansa. Ei yksikään meidän päiväimme urheilijoista tai sirkustaiteilijoista olisi kyennyt suorittamaan sellaista matkaa, jonka tuo urhea merirosvo rautaista tarmoaan ponnistaen kulki — tahi oikeastaan ei kulkenutkaan, vaan lensi. Viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kilometrin matkalla hän ei näet kertaakaan laskenut jalkaansa maahan, s.o. liejuun, veteen tai juurille, vaan heittäytyi käsivoimillaan ilmassa oksalta oksalle aivan kuin mikäkin iso apina, kavuten vain toisinaan jollekin vahvalle haarukalle lepäämään ja henkeä vetämään. Jos hänen kätensä tai käsivartensa olisi kertaakaan pettänyt ja hän pudonnut alas pohjattomaan mutaan, olisi hän siitä kylvystä tuskin hengissä päässyt. Mutta hänen jäsenensä eivät pettäneet. Vaikka häneltä saattoikin puuttua sirkusvoimistelijan siroutta ja sulavuutta, olivat hänen lihaksensa vahvat ja epätoivo antoi niille moninkertaista tarmoa; ja niin heilahteli ja lensi, lensi ja heilahteli hän oksalta oksalle, kunnes viimein oli läpäissyt koko kaamean metsän ja päässyt aukealle rannikolle.