Kun hylyistä oli kerätty kaikki mahdollinen saalis, tuli taas aika kääntyä kiristämään kaupunkia tavallisella uhkavaatimuksella. Poloiset asukkaat, jotka hyvin tiesivät, mikä heitä odotti, lähettivät linnoitukseen paenneelle amiraalille hartaan pyynnön, että hän päästäisi hirtehiset rauhassa menemään tiehensä. Mutta tämä, Don Alonzo, oli läpeensä espanjalainen luonne; hän ei sallinut, että kaupunki maksaisi mitäkään veroa, eikä tahtonut antaa turvaa rosvoillekaan. Kaupunkilaiset tiesivät kuitenkin, mikä heille oli parempi, ja suorittivat veron, osaksi rahassa, osaksi karjassa; ja Morgan lähetti amiraalille kirjeen, jossa lupasi itse hoitaa ulospääsynsä.

Mutta ennenkun ryhtyi antamaan viholliselle nujertavaa iskua, tahtoi tarkka ja ahne sissipäällikkö turvata itsensä ystäväinsäkin puolelta. Saaliista oli hyvä osa toisissa laivoissa, ja hän pelkäsi, että niiden komentajat onnellisesti satamasta päästyään purjehtisivat sitä menoaan pitäen tavarat hyvänään. Senvuoksi hän käski keräämään kaiken saaliin päällikköalukseen, ja jokainen mies alistettiin niin tarkan ruumiillisen tarkastuksen alaiseksi kuin missä uuden ajan tullitoimistossa ikään, jotteivät vain pääsisi salaamaan rahoja ja arvoesineitä lakkareissaan ja vaatteiden alla. Sitten toimitettiin jako ja jokaisen osalle tuli aimo saalis, Morganin tietysti pidettyä huolta siitä, että hän sai enimmän, ja nyt vasta hän tunsi itsensä turvalliseksi. Hänellä oli osuutensa omalla laivallaan, ja se oli hänelle tärkeämpi kuin kaikki muut asiat yhteensä. Nyt seurasi vaikea kysymys, miten päästä tuosta arveluttavasta pälkähästä. Suurin osa sissien aluksia oli aivan pieniä, jotka kohta hajoaisivat linnoituksen ruvetessa pommittamaan, ja miesten rohkeudesta ja vankoista käsivarsista ei tässä tapauksessa ollut ollenkaan apua. Morganin oli taas pakko turvautua sotajuoneen.

Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, ankkuroi Morgan laivastonsa jonkun matkan päähän linnoituksesta, mutta ei kuitenkaan niin kauas, etteivät espanjalaiset olisi voineet seurata hänen liikkeitään. Sitten hän antoi joukon asestettuja miehiä nousta veneisiin ja soutaa salmen senpuoleiselle rannalle, joka oli lähinnä linnoitusta. Veneet laskivat maihin pienen metsikön taa, mutta miehet eivät nousseetkaan rannalle, vaan laskeutuivat veneiden pohjaan, niin ettei heitä voitu kauempaa huomata. Sitten veneet näennäisesti tyhjinä, kukin ainoastaan parin miehen soutamana, palasivat sissilaivan luo tullakseen uudestaan täysinä rantaan. Tämä meno uudistui kerta toisensa perästä, niin että linnoituksessa tultiin siihen käsitykseen, että Morgan kuljetti koko väkensä maihin hyökätäkseen yön tultua linnoituksen kimppuun takaapäin. Espanjalainen amiraali otti todeksi tuon kömpelön sotatempun, siirrätti kiireellä linnoituksen isot tykit rantaa kohden ja asetti suuremman osan varusväkeä sille puolelle olemaan valmiina antamaan sisseille tuntuvan opetuksen, heti kun nämä yön koittaessa uskaltaisivat käydä rynnäkköön siltä taholta.

Kun tuli pimeä ja luode alkoi virrata merelle päin, nostivat sissilaivat ankkurin ja alkoivat ajautua linnoitusta kohti. Morganin vakoojat olivat keksineet joitakin noista espanjalaisten liikkeistä, ja siihen luottaen painoi hän eteenpäin luottaen rohkeasti onneensa, vaikka varman surman suuhun hänen laivastonsa olisi joutunut, jos linnoituksesta olisi huomattu sen tulo. Luultavaa on, että hän oli ottanut kaikki nämä asianhaarat huomioon ja tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen iso laivansa pääsee aarteineen turvallisesti menemään, vaikka kaikki pienemmät alukset ammuttaisiinkin upoksiin; ja niiden kohtalo häntä jotenkin vähän huoletti.

Mutta espanjalaiset eivät pimeässä yössä älynneet laivaston äänetöntä tuloa aikaveden liepeillä, sillä he kaikki vartosivat varustuksen toisella puolella maalta päin odottamainsa sissien tuloa. Hitaasti lipuivat sissilaivat linnoituksen jylhien muurien sivuitse, ja sitten kurimuksen onnellisesti läpäistyään kohottivat kaikki mitä kiiruimmin purjeensa ja hyvän tuulen turvin laskettivat nopeata vauhtia avoimelle merelle. Vasta kun viimeinen alus oli purjehtinut linnoituksen ohi, älyttiin siellä petos ja käännettiin kiireesti tykit meren puolelle, mutta tuimasta ammunnasta ei enää ollut mitään tulosta. Sissit etenivät kaiken vaaran ulkopuolelle ja laskivat sitten uudelleen ankkurin päästääkseen maihin suuremman osan vankejaan, joista heille oli vain haittaa purjehtiessa. Espanjalaisia pilkatakseen laukaisi Morgan kymmenkunta kaikkein järeintä tykkiään linnoitusta kohti, mutta sen nöyryytetty varusväki ei enää vastannut ainoallakaan laukauksella.

<tb>

Minkälaisia halveksittavia lurjuksia nämä rosvot oikein olivat toisiaankin kohtaan, näkyy seuraavasta. Kun Morgan ja hänen miehensä monien myrskyjen ja vastoinkäymisten jälkeen vihdoin pääsivät saaliineen turvaan Jamaikaan, tapasivat he siellä paljon niitä tovereitaan, jotka eivät olleet kyenneet liittymään heihin yhteisellä yhtymäpaikalla Savona-saaren luona. Nämä kovaonniset veitikat, jotka eivät tietäneet, minne Morgan laivaston toisen puolen kanssa oli lähtenyt, olivat itse koettaneet onneaan joissakin yrityksissä, mutta olivat kokeneet vähemmän menestystä kuin onnettomuuksia. Maracaibosta tulijat, joilla oli taskut täynnä rahaa, vain pilkkasivat ja häpäisivät kovaonnisia tovereitaan eivätkä ajatelleetkaan jakaa heille mitään runsaasta saaliistaan.

Bukanierikapteeni Morgan oli nyt mahtava mies, ja tyytymättä tähänastiseen menestykseensä ja rikkauteensa rupesi hän varustamaan uutta suurta matkaa, joka laajuudessaan enemmän muistutti oikeaa sotaretkeä kuin tavallista sissiyritystä. Hän kokosi entistä isomman laivaston, jossa oli kokonaista kaksituhatta miestä, ja tällä armeijalla hän hyökkäsi Panaman kannaksen länsirannalla olevan Panaman kaupungin kimppuun, jonka tietysti tavallisella onnellaan valloitti. Hänen hirmutekonsa tässä isossa kaupungissa olivat muuten samanlaiset kuin vähäväkisemmissäkin paikoissa, paitsi että ne tapahtuivat paljon laajemmassa mitassa. Melkein koko kaupunki poltettiin poroksi, ja julmuudet sen onnettomia asukkaita kohtaan olivat sanoinkuvaamattomat.

Ennenkun lähti kannaksen poikki marssimaan Panamaa kohti, oli Morgan valloittanut uudestaan Pyhän Katarinan saaren, josta hänelle tuli hyvä asemapaikka sotatoimiaan varten; ja samoin lähellä sijaitsevan Chagresin linnan mannermaalla, jonne hän sitten Panaman valloitettuaan ja hävitettyään palasi saalista jakamaan.

Tällöin syntyi rosvojen keskuudessa suuri hämminki ja tyytymättömyys. Melkoinen osa heistä syytti kovaäänisesti Morgania siitä, että tämä oli omavaltaisesti anastanut päältä käsin kaikki kallisarvoisimmat esineet, varsinkin kulta- ja jalokiviaarteet, niin että heille tuli vain sangen vähäinen osa Panamasta saadusta saaliista. Tässä syytöksessä tuntuukin olevan paljon perää, sillä tuhannen markan osinko miestä kohti oli itseteossa hyvin vähän niin rikkaan kaupungin ryöstöstä. Tyytymättömyys ja murina yltyivät yhä äänekkäämmiksi, niin että juonikas Walesin mies rupesi pelkäämään nahkaansa omain urhojensa puolelta. Aivan salaa hän sen vuoksi eräänä pimeänä yönä lähti aarteidensa ja muutamain harvain uskottujen kera isolla laivallaan pakoon Chagresista Jamaikaan.