Jutustettuamme niin laajalta kaikenlaisista epäinhimillisistä konnantöistä, joita bukanierit Länsi-Intiassa harjoittivat, on virkistävää tavata poikkeuksiakin säännöstä tuossa ammatissa; ja senvuoksi olemme iloiset voidessamme kertoa tarinan miehestä, joka kyllä oli läpeensä onnenritari ja merisissi, mutta silti omisti erinäisiä valoisia luonteenpuolia, jotka antavat hänelle korkean aseman vertaistensa joukossa.
Varhemmin olemme viitanneet erääseen ranskalaiseen aatelismieheen, joka pahoin velkautuneena ei keksinyt muuta keinoa päästä irti karhuistaan kuin ruveta harjoittamaan jonkinlaista ammattia tai liiketointa. Hän ei ollut saanut kauppiaskasvatusta eikä perehtynyt mihinkään käsityöhön, ja siksi oli hänen pakko valita jokin elinkeino, johon erityistä valmistusta ei tarvittu.
Tarkoin punnittuaan kaikkia vähäisiä mahdollisuuksiaan hän päätti vihdoin antautua merisissiksi ja kirjailijaksi. Nykypäivinäkin monet ihmiset arvelevat, että nämä elinkeinot ovat erityisesti sopivat sellaisille, joilla ei ole ollut varoja eikä tilaisuutta kehittää itseään millään muulla tavalla leipäänsä ansaitsemaan.
Se ranskalainen aatelismies, jonka seikkailuita nyt käymme kertomaan, oli aivan toisenlainen mies kuin Juhana Esquemeling, joka oli kovaonninen sissikirjailija eikä mitään muuta. Entinen kauppakirjuri ei voinut kerskailla sapelin- ja pistoolinkäyttämistaidollaan. Hänen elämänosanaan oli vain katsella, kuinka hänen hurjemmat ja karkaistuneemmat kumppaninsa tappelivat, ryöstivät ja polttivat, ja hänen ainoa aseensa oli kynä, jolla hän piirteli paperille toveriensa urhotyöt ja siten tahtoen tai tahtomattaan riisti näiltä kaiken ihmiskunnon.
Mutta Monsieur Raveneau de Lussan oli sekä bukanieri että kirjailija; ja kun hän oli päättänyt sissiuransa, kirjoitti hän kirjan, jossa kuvasi sen juurta jaksain ja osoitti samalla, että vaikkei hän ollutkaan kasvatettu liike-elämää varten, oli hänellä kumminkin hyviä aatteita rahain hankkimiseen.
Ja vielä enemmän — hänellä oli sangen hyvä ajatus omasta arvostaan ja maineestaan; sen sijaan että olisi antanut seikkailunsa toisten ihmisten kuvattavaksi — jos nimittäin kukaan olisi pitänyt niitä sen arvoisina —, otti hän itse hoitaakseen asian. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ja elänyt aikansa ylimyspiireissä, ja kun jälleen palasi noihin piireihin, halusi hän maalata sille kuvan itsestään bukanierinä. Kuvat ja käsitykset sellaisista eivät tavallisessa muodossaan olleet lainkaan mieluisat Ranskan ylempien piirien silmissä, ja siksipä Mr. de Lussan tahtoi mielellään liittää kuvaansa myötätuntoa ja ihailua herättäviä sankaripiirteitä. Hän lähti bukanieriksi riistämään Espanjan aarteista riittävän osan maksaakseen velkansa ja kohotakseen taas kunnialliseen asemaan ja toimeentuloon; ja estääkseen sissiuraansa tulemasta kuvatuksi aikalaisille tavalliseen halventavaan ja moittivaan tyyliin hän päätti kuvata sen itse.
Kun tahtoo esiytyä hyvässä valossa ihmisten silmissä, on usein eduksi, että sankari itse kertoo elämänsä omalta näkökannaltaan, varsinkin jos elämässä sattuu olemaan pimeitäkin puolia; ja mahdollisesti saa de Lussan kiittää mainettaan ylevämielisenä merisissinä juuri siitä kirjasta, jonka hän sepitti vaihdettuaan tapparan kynään. Mutta vaikka hän olisikin antanut urhoteoilleen miellyttävämpää väriä kuin ne todella ansaitsivat, niin me saamme siitä olla vain iloisia. Sillä vaikka sissi de Lussan olisikin jossakin määrin kirjailija de Lussanin mielikuvituksen luoma, niin olemme sen kautta saaneet paljon viehättävämmän ja romantillisemman kertomuksen kuin mitä tavallinen poropeukalo-sissi olisi kyennyt aikaansaamaan.
Mr. de Lussanin todella hyviä ominaisuuksia oli m.m. hurskasmielisyys. Hän oli aina ollut uskonnollinen luonne — monista heikkouksistaan ja hakauksistaan huolimatta; ja kelpo katolilaisena hän alati piti arvossa kirkkoja, pappeja ja jumalanpalvelusta. Sekä purjehtiessaan Atlannin poikki laivallaan, jonka miehistönä oli korea valikoima vintiöitä monesta Europan kansakunnasta, että noustuaan maihin läntisellä mantereella halusi hän yhä säilyttää vanhan maailman hurskaat tavat ja menot.
Hänellä oli vankka voima käytettävänään, johon kuului paljon toisiakin rappiollejoutuneita aatelismiehiä ja kokeneita miekankäyttäjiä, niin että hän mantereelle noustuaan kykeni valtaamaan erään vähäisen kaupungin. Heikko vastarinta oli pian kukistettu, ja ylevämielinen merisissimme huomasi olevansa onnellinen valloittaja, jonka säälistä kokonaisen yhdyskunnan henki ja onni riippui. Asettaen uskonnollisen kelpoisuutensa ylimpään sijaan vei hän heti joukkonsa kaupungin kirkkoon, jossa paikkakunnan papiston täytyi toimittaa kiitosjumalanpalvelus ja laulaa Te deum. Vasta kun velvollisuudet taivasta kohtaan oli suoritettu, muistettiin maallisetkin velvollisuudet, ja de Lussan lähetti miehensä kiertämään ympäri kaupunkia ja ryöstämään kaikki, mikä kelpasi mukaan ottaa.
Apaja koettiin kaikella ahkeruudella, mutta kun saalis oli kerätty kokoon, kävi ylevämielinen päällikkö sangen arvelevaiseksi ja tyytymättömäksi. Kelpo kaupunki tuntui kaikesta päättäen olevan koko joukon köyhempi kuin oli kuviteltu, ja de Lussan päätti, että tavalla tai toisella oli haavi pantava kiertämään uudelleen. Tätä pulmaa pohtiessaan hän sattui kuulemaan, että joukko aatelisnaisia oli rosvojen tulosta kuultuaan paennut jonkun matkan päässä olevalle sokerin viljelystilalle, ajatellen etteivät hurjat vainolaiset ymmärtäisi lähteä kaupunkia kauemma kalaan.