Mutta siinä jalosukuiset naiset suuresti erehtyivät. Heti saatuaan asiasta vihiä lähetti de Lussan miesjoukon vangitsemaan heidät ja tuomaan takaisin kaupunkiin. Heillä ei tosin saattanut olla huostassaan paljoakaan rahaa tai jalokiviä, mutta kun he kuuluivat arvokkaisiin ja toivottavasti varakkaisiinkin perheisiin, voisi näiltä puristaa kelpo lunnaat heidän puolestaan. Naisparat saatettiin varmaan talteen, kunnes heidän omaisensa ja ystävänsä saivat haalituksi kokoon tyydyttävät lunnaat; päästettyään sitten heidät vapaiksi de Lussan arvatenkin kehoitti heitä menemään kirkkoon ja kiittämään taivasta siitä, että olivat joutuneet niinkin säädyllisten sissien käsiin.
Ryöstelyretkillään pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa ylevämielinen sissipäällikkö keksi montakin ikävää seikkaa, jotka suuresti loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan ja joista hänellä ei arvatenkaan ollut matkalle lähtiessään aavistustakaan. Sellaisen pettymyksen tuottivat hänelle m.m. moniaat hänen omaan joukkoonsa kuuluvat englantilaiset bukanierit. Näillä poloisilla ei näet ollut pikkuistakaan kunnioitusta uskontoa kohtaan.
Heti johonkin kaupunkiin tai kylään tultua nuo juuttaat usein ensi työkseen marssivat kirkkoon, tervasivat pyhäinkuvat, silpoivat alttarikoristeet miekoillaan permannolle ja varastivat hopearistit, kynttiläjalat, jopa — kauheata sanoakin — pyhät ehtoollisastiat. Sellainen menettely kerrassaan hirmustutti de Lussania. Kirkkojen häväistys ja niiden kalleuksien ryöstö oli hänestä kuolemansynti, eikä hän koskaan sallinut mitään sellaista, jos vain voi estää sen. Valloitettuaan kaupungin, jossa oli rikkaita luostareja ja kirkkoja, kielsi hän jyrkästi ryöstämästä niitä ja tyytyi vain vastaanottamaan kelpo korvaussumman, jonka munkit ja papit olivat velkapäät myöntämään hänen hurskaasta menettelystään.
Mutta pakanallisia englantilaisia oli vaikea pitää silmällä. He tahtoivat ryöstää kirkon omaisuutta yhtä kernaasti kuin maallikoillekin kuuluvaa, ja syntisten teitä oli hurskaan päällikön tukala valvoa. Jos hän olisi arvannut moista tapahtuvan, olisi hän valinnut joukkoonsa pelkästään ranskalaisia.
Toinen seikka, mikä tuotti hienolle aatelismiehelle pettymystä ja ikävyyttä, oli bukanierien nauttima maine naisten keskuudessa. Hän huomasi piankin, että naisilla Espanjan siirtomaissa oli mitä hirvein käsitys kuuluisan "rannikon ritariston" tavoista. Paljon enemmän kuin miehet pelkäsivät naiset maitakiertäviä sissejä, pitäen näitä kamalina kannibaaleina, joiden himo oli ihmislihan perään, varsinkin kun se oli nuorta ja hentoa. Tämä merkillinen tietämättömyys vaeltavan ritariston todellisesta luonteesta suretti syvästi de Lussania. Ollen tosi aatelismies ja kelpo ritari hän surkutteli suuresti noita yksinkertaisia olentoja, joilla oli niin nurja käsitys hänestä ja hänen miehistään, ja missä vain oli tilaisuutta, koetti hän saada käsiinsä joutuneet naiset vakuutetuiksi siitä, että hän mieluummin oli kokonaan syömättä kuin olisi himoinnut naisia eineekseen.
Eräässä tilaisuudessa, kun hän kohteliaasti saattoi nuorta neitosta säilytyspaikkaan, jossa tämän yhdessä muiden hyväsukuisten naisten kanssa piti varrota lunnaidensa maksupäivää, joutui hän aivan ymmälle, kun neitonen kyyneleet silmissä rukoili, ettei hän toki paikalla nielaisisi häntä. Tämmöinen eriskummallinen puhe loukkasi kohteliaan ranskalaisen tunteita niin syvälti, ettei hän siinä tuokiossa kyennyt mitään vastaamaan; ja kun hän vihdoin hämmästyksestä toinnuttuaan tiedusti, kuinka neiti voi niin järjettömiä puhella, vastasi tämä, että hän oli katsellut häneen niin nälkäisesti, että hän oli pelännyt ettei mies jaksaisi odottaa, kunnes… Siinä neitonen mykistyi, sillä hän ei voinut saada sanotuksi: kunnes hänet oli valmistettu pöytään pantavaksi.
"Mitä hullua!" huudahti ylevämielinen bukanieri. "Luuletteko te, että minä aion ahmaista teidät kadulla?" Ja kun tyttöpoloinen ei itkultaan voinut mitään vastata, vaipui ritarikin nyreään äänettömyyteen, jota jatkui, kunnes molemmat saapuivat määräpaikkaan.
Sankarillamme oli nyt kaksi päämäärää edessään. Ensiksikin hänen piti kahmaista haltuunsa niin paljon aarteita kuin suinkin voi löytää, ja toiseksi näyttää maan väestölle, varsinkin naispuoliselle, että vaikka hän olikin tavallaan yhteiskunnan kovaosaisia, oli hän kuitenkin säilyttänyt kelpo aatelisen mielenlaadun ja hurskaat tavat.
On hyvin luultavaa, että ensimmäinen näistä tarkoitusperistä ei aina luonnistunut niin hyvin kuin hän oli toivonut. Hyvä joukko saalista oli kyllä kertynyt, mutta osa siitä oli sellaista, jota ei käynyt helposti rahaksi vaihtaminen eikä mukaan vieminen; ja sitten oli hänen kintereillään joukko ahneita ja tunnottomia lurjuksia, jotka alati korkeaäänisesti vaativat saaliikseen niin paljon rahaa, jalokiviä ja muita pieniä tilaa vaativia arvoesineitä kuin suinkin saivat päälliköltään kiristäneeksi. Tästä joukon ahneudesta johtui, että hänen oma osansa kutistui paljon pienemmäksi kuin esim. Morganin, joka osasi paremmin pitää puolensa.
Toisessa tarkoitusperässään oli hänellä sen sijaan enemmän menestystä, ja näytteeksi siitä kerromme ainoastaan seuraavan hänelle sattuneen hupaisan ja merkillisen seikkailun. Hän oli ruvennut piirittämään muuatta suurenpuoleista kaupunkia, joka oh vahvasti varustettu, ja vasta tuimain ottelujen jälkeen hänen onnistui valloittaa se. Voiton saatuaan hän tietysti marssitti miehensä kirkkoon kiittämään taivasta — harhauskoisten englantilaistenkin täytyi tulla mukaan, vaikka toinen juttu oli, millä tavalla he sitten jumalanpalveluksen jälkeen rupeisivat huvittamaan itseään. Kirkosta hajaannuttiin katselemaan, mitä kaupunkilaisilla oli arvoesineitä tallessaan. Tällä matkalla teki päällikkö tuttavuutta monensäätyisten kaupunkilaisten, m.m. erään erittäin kauniin nuoren espanjattaren kanssa.