Meidän ei ole tarvis ruveta syvemmältä punnitsemaan Kolumbuksen menettelyä Länsi-Intian saarten asukkaita kohtaan. Hänen toinen matkansa ei ollut mitään muuta kuin tavallinen ryöstöretki. Hän oli löytänyt kultaa ja muita rikkauksia näillä saarilla ja huomannut, että niiden asukkaat olivat yksinkertaisia, rauhallisia ihmisparkoja, jotka eivät osanneet eivätkä tahtoneetkaan tapella. Siksipä oli niin helppoa tunkeutua noiden turvattomien saarten lahdelmiin, panna alkuasukkaat vallanalaisiksi ja riistää heiltä heidän vaivannäköjensä hedelmät.

Kullan hankkiminen ja kaikenlainen muu ryöstö näytti olevan tämän espanjalaisen retkikunnan ainoana päämääränä; asukkaat tehtiin orjiksi ja pantiin mitä raskaimpiin töihin, niin että niitä kuoli joukottain. Yhdelläkin kertaa lähetettiin kolmesataa orjaa Espanjaan. Verikoiria, joita Kolumbus oli tätä tarkoitusta varten tuonut mukanaan, käytettiin ajamaan takaa intiaaniparkoja, jotka yrittivät paeta sortajainsa käsistä; ja joka suhteessa kohdeltiin Haiti-saarta, joka oli Kolumbuksen toiminnan päänäyttämö, aivan kuin olisivat sen asukkaat tehneet itsensä syypäiksi hirvittävään rikokseen omistaessaan aarteita, joita espanjalaiset himoitsivat itselleen.

Kuningatar Isabella oli kovin moista julmaa ja väärää menettelyä vastaan. Hän lähetti takaisin heidän kotimaahansa orjat, jotka Kolumbus oli laahannut mukanaan Espanjaan, ja hän antoi nimenomaisen määräyksen, ettei alkuasukkaita enää saanut orjuuttaa, vaan että niitä oli kohdeltava lempeästi ja inhimillisesti. Mutta Atlantin valtameri on avara, ja ollen kaukana kuninkaallisesta isäntäväestään antoi Kolumbus sangen vähän arvoa sen käskyille ja toivomuksille. Käymättä pitemmälle tämän aikakauden historiaan mainitsemme ainoastaan, että juuri hänen syyksensä pantujen julmuuksien takia Kolumbus menetti päällikkyytensä ja kuljetettiin raudoissa kotia Espanjaan.

<tb>

On toinenkin mainehikas henkilö 16:nnella vuosisadalla, joka harjoitti merirosvoilua uudessa maailmassa ja siten vaikutti loistavana esimerkkinä näillä seuduilla myöhemmin toimiville bukaniereille ja merisisseille. Sekään ei ollut mikään vähempi mies kuin Sir Francis Drake yksi Englannin kaikkein suurimpia merisankareita.

Mahdollista on, että Drake elämänuransa alussa oli hyvinkin lainkuuliainen ja järjestystä rakastava henkilö, koskapa kuningatar Elisabet nimitti hänet laivaston kappalaiseksi, ja hänen sanotaan alkuaan olleen — vaikka sitä on toiselta puolen epäiltykin — erään kirkkoherran viransijaisenakin. Mutta taipumuksiltaan hän oli pelkästään merimies eikä mitään muuta; ja suoritettuaan useita merimatkoja, joilla osoittihe olevansa hyvä soturi ja laivanpäällikkö, lähti hän vuonna 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiaan, vaikkei hänellä ollutkaan siihen laillista valtuutusta.

Englanti ei silloin ollut sodassa Espanjan kanssa, ja kun Drake purjehti neljän pienen laivansa kanssa keskiyön aikaan Nombre de Diosin pikku kaupungin satamaan, ällistyivät sen asukkaat yhtä paljon kuin minkä nykyaikaisen pienen merikaupungin asukkaat hyvänsä neljän vihollislaivan tullessa ryöstämään ja hävittämään heidän kotisijojaan. Nuo rauhalliset espanjalaissukuiset kaupunkilaiset eivät olleet sotakannalla minkään toisen sivistyneen kansakunnan kanssa, eivätkä he voineet ymmärtää, kuinka asestettuja miesjoukkioita äkkiä purkautui heidän kaduilleen ja torille kokoonnuttuaan ammuskeli musketeillaan ilmaan ja törähytteli torviinsa, herättäen jok'ainoan sielun sikeimmästä unesta. Sisääntunkeutujat olivat jättäneet osan miehiään kaupungin ulkopuolelle, ja kun nämä kuulivat ammunnan ja torventörähtelyt torilta, laukoivat hekin ampuma-aseitaan. Kaikki tämä meteli ja räiske säikähytti niin kelpo kaupunkilaisia, että monet heistä syöksähtivät ylös vuoteistaan ja ennättämättä pukeutuakaan pakenivat kaupunkia ympäröiville vuorille. Mutta kaikki kaupunkilaiset eivät sentään olleet yhtä pelkureja, vaan neljä- tai viisitoista heistä varustautui itsekin aseilla ja riensi ulos puolustamaan kaupunkiaan noita tuntemattomia rähinänpitäjiä vastaan.

Joka ammatissa ovat vast'alkajat — olivatpa he sitten pianonsoittajia, taidemaalareja tahi vaikkapa merisissejäkin — useinkin arkailevia ja itseensä-luottamattomia. Niinpä kävi tässä tilaisuudessa Francis Drakenkin ja hänen miestensä, jotka vasta aloittelivat merisisseinä ja osoittivat nyt selvästi, etteivät vielä olleet lainkaan perillä tuossa ylevässä ammatissa.

Kun nuo neljä- tai viisitoista espanjalaista saapuivat torille ja tapasivat siellä pienen parven aseellisia englantilaisia, laukaisivat he paikalla tuliluikkunsa niitä kohti, ollenkaan tietämättä ja välittämättä, keitä ne olivat. Tämä uljas ja odottamaton vastarinta näyttää säikähyttäneen Drakea ja hänen miehiään ainakin yhtä paljon kuin heidän torvensa ja muskettinsa olivat säikähyttäneet kaupunkilaisia, niin että englantilaiset vetäytyivät kiireimmiten pois kaupungista. Tullessaan siihen kohtaan, jonne olivat jättäneet väkensä jäännöksen, he huomasivat näiden jo edeltäpäin laputtaneen tiehensä ja ottaneen veneet myötänsä. Draken ja hänen urhojensa täytyi siis keventää liiat vaatteet yltänsä sekä kahlaten ja uiden pyrkiä takaisin pikku laivoihinsa. Saalista eivät he olleet saaneet hiventäkään, ja surmansa tapasi koko metelissä yksi ainoa espanjalainen, joka oli kurottunut liian kauas akkunastaan katsomaan, mikä oli hätänä, ja pudotessaan taittanut niskansa.

Oliko Draken omatunto ehkä osallinen tämän hänen, ensimmäisen merirosvoyrityksensä kehnoon onnistumiseen vai ei, sitä emme kykene päättämään; mutta pian antoi hän omalletunnolle palttua ja yritti uudelleen ja paljon paremmalla menestyksellä. Hän sai joiltakin intiaaneilta vihiä, että Panaman kannaksen poikki oli tulossa kulta- ja hopeaharkoilla lastattu espanjalainen muulikaravaani, jonka ainoina varjelijoina olivat muulinajajat. Kauppiailla, joille tuo aarrelähetys kuului, ei näet ollut aavistustakaan, että niillä maailmanäärillä sattui olemaan ihmisiä, joiden teki mieli riistää heiltä heidän kalleutensa. Mutta Drake ja hänen miehensä tulivat kohta huomaamaan, että heidän oli vallan yhtä helppo pysähdyttää ja ryöstää muulikaravaani kuin jälkeentulevaisten Suuren lännen naamioitujen rosvojen pysähdyttää siirtolaisparvi tahi postivaunut. Kaikki kulta korjattiin parempaan talteen, mutta hopeaharkot olivat liian raskaita rosvojen laahata mukanaan.