Seuraavissa luvuissa esitetään eräitä kaikkein mielenkiintoisimpia näistä hurjista veikoista — miehiä, joilla rosvouskiihko ei yhtynyt uusien maiden ja rikkaudenlähteiden keksimishaluun, vaan jotka olivat yksinomaan merirosvoja ja sillä alalla hankkivat itselleen mainetta merenkulun historiassa.
IV luku.
PIETARI SUURI.
Kuuluisimpia ensimmäisistä varsinaisista merisisseistä oli muuan ranskalainen, joka oli tunnettu liikanimellä Pietari suuri. Tämä mies näyttää olleen niitä seikkailijoita, jotka eivät olleet bukanierejä sanan varhaisemmassa merkityksessä (kauppiaita ja merenkulkijoita, jotka saapuivat Espanjan siirtomaihin pyydystämään karjaa ja kuivaamaan sen lihaa sekä tarpeen tullessa taistelemaan espanjalaisia vastaan, jos nämä sekautuivat häiritsemään heidän ammattiaan), vaan miehiä, jotka tulivat Europasta varta vasten ryöstääkseen espanjalaisten omaisuutta sekä maalla että merellä. Moniaat heistä perustivat itsekin jonkinlaisen siirtolantapaisen pienelle Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannikolla; ja näiden joukosta kohosi Pietari suuri pian muita mahtavammaksi. Hän kokosi kyllä ympärilleen sissijoukon; mutta vaikka hänellä itsenäisenä sissinäkin oli suuri maine, näyttää kuluneen kauan, ennenkuin hän johtajana saavutti erityistä menestystä.
Pietarin ja hänen miestensä mielentilan täytyi olla jotenkin matalalla, kun he kerran isossa, kanootintapaisessa purressa risteilivät Hispaniolan rannikolla. Heitä oli kaikkiaan yhdeksänkolmatta miestä, eikä heidän ollut onnistunut tavoittaa itselleen mistään heidän tarkoitukseensa soveltuvaa isompaa alusta. He olivat olleet jo hyvän aikaa aivan umpimähkään aaltojen ajeltavina, tähystellen joka haaralta jotakin espanjalaista laivaa, jonka kimppuun olisi voinut käydä, mutta mitään sellaista ei Hinautunut taivaanrannalle. Heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, ja miehet olivat nälkäisiä ja perin tyytymättömiä. He olivat yhtä tukalassa asemassa kuin aikoinaan Kolumbuksen merimiehet, juuri ennenkun nämä, pitkän, vaivaloisen matkansa jälkeen keksivät merkkejä lähestyvästä maankamarasta.
Pietarin ja hänen miestensä ollessa melkein epätoivon partaalla he onneksi älysivät etäällä, tyynellä ulapalla ison laivan. Riemusta karjaisten ja läähättäen hypähti joka mies pystyyn sitä tähyämään. Sitten he tarttuivat airoihin ja rupesivat olan takaa soutamaan kohti. Mutta lähemmä tultuaan he huomasivatkin, ettei vieras alus ollutkaan mikään kullalla ja kallisarvoisilla mausteilla lastattu kauppalaiva, vaan espanjalainen sotalaiva, vieläpä oikein iso, koska kantoi mastossaan vara-amiraalin lippua. Se oli peräti ällistyttävä ja masentava huomio — aivan kuin jalopeuralle, joka nälkäisenä piileskellen tiheikössä kuulee lähestyvää ryskettä ja kavahtaa mahtavaan hyppyyn, mutta sitten ikäväkseen huomaa, ettei saaliinsa olekaan mikään lihava sarvas, vaan suunnaton villi norsu.
Mutta nuo purressa kyyröttelevät yhdeksänkolmatta merisissiä olivat, kuten kerrottu, perin nälkäisiä. He eivät olleet tosin tulleet näille vesille väijymään sotalaivoja, mutta vielä vähemmän he halusivat menehtyä nälkään ja janoon. Eikä ollut epäilystäkään, ettei tuossa isossa espanjalaisessa aluksessa ollut yllin kyllin ruokaa ja juomaa; ja ilman ravintoa eivät he enää voineet elää päivää tai paria kauempaa.
Näin ollen Pietari päätti ilman pitkiä epäröimisiä, että jos vain hänen väkensä seurasi häntä, oli espanjalaisten kimppuun hyökättävä; ja hänen esitettyä kysymyksen heille vannoivat miehet kaikki yhdestä suusta tottelevansa häntä niin kauan kuin hengenkipinää oli heidän ruumiissaan. Tosin tuntui suoralta kuolemankitaan suistumiselta käydä laivan kimppuun, jossa oli lukuisasti tykkejä sekä väkeä monta kertaa enemmän kuin heidän vähäinen joukkonsa oli. Mutta toiselta puolen oli kuolema yhtä varma, jos he edelleenkin jäisivät aaltojen ajeltaviksi autiolla meren selällä. Ja ehkäpä voi ilmautua jotakin suotuisaa mahdollisuutta; siinä toivossa he alkoivat lähestyä saalistaan, vaikkakin hitaasti, sillä tuulta ei ollut paljon nimeksikään.
Espanjalaisella sotalaivalla huomattiin piankin tuo ulapalla kiikkuva pieni pursi ja päällikölle vietiin sana. Hänen huomiotaan se ei kuitenkaan kiinnittänyt, sillä hän oli parast’aikaa pelaamassa korttia upseeriensa kanssa; ja vasta neljännestunnin kuluttua hän suvaitsi nousta kannelle silmäämään vierasta purtta, joka oli jo paljon lähempänä.
"Mitä? Sehän on vain kanootti!" naurahti päällikkö vastaukseksi joidenkuiden upseeriensa ehdotukseen, että tykinluodilla lähetettäisiin tuo hauskaa peliä häirinnyt hyttynen merenpohjaan. Päällikön mielestä se oli turhaa ruudin haaskaamista. Hän ei tietänyt, mitä miehiä veneessä oli eikä siitä välittänytkään; mutta jos he tulisivat kyllin lähelle, voisi väkipyörällä hinata heidät veneineen päivineen ylös laivankannelle ja toimittaa tutkinnon heidän kanssaan. Sitten palasi päällystö rauhallisesti korttipöydän ääreen.