TARINA HELMISISSISTÄ.
Tavallisen rosvon ja yleensä pahantekijän elämäntarina saa enimmäkseen aina huonon lopun, vaikka hänellä saattaisi olla menestystäkin rikoksellisella urallaan. Se tosiasia sisältää terveellisen opetuksen suurelle osalle ihmiskuntaa, jolla on halu tehdä pahaa ilman että siitä koituisi sille ikäviä seurauksia. Äsken kertomamme Pietari suuren elämäntarina ei kuitenkaan sisältänyt mitään sellaista opetusta, tahi ei ainakaan se ole tullut jälkimaailman tietoon; ja toden teossa sen vaikutus senaikuisiin seikkailijoihin oli hyvin epäterveellinen.
Kun Pietari suuren ihmeellinen menestys tuli tunnetuksi, ruvettiin Tortugan vesillä merirosvousta harjoittamaan vallan vimmatusti. Jokainen takkuparta veijari, joka omisti pahaisen purren ja sai parikymmentä samanlaista takkupartaa seuralaisekseen, kiirehti ulos ulapalle valtaamaan rikasta espanjalaista kaljuunaa, joksi siihen aikaan sanottiin kaikkia isoja aluksia, olivatpa ne sota- tai kauppalaivoja.
Mutta merisissien hurja lauma ei kasvanut ainoastaan englantilaisista ja ranskalaisista merimiehistä, joita toveriensa mainio onni viekoitteli; vaan monet seikkailuhaluiset miehet, jotka eivät ikinä olleet aikoneet lähteä Englannin tai Ranskan kamaralta merirosvousta harjoittamaan, saivat nyt varmasti päähänsä, että tämä ammatti se sittenkin oli kaikista tuottavin, ja lähtivät valtameren poikki varta vasten pyydystämään kotiapalaavia espanjalaisia laivoja.
Mutta kun ei Tortugan vesillä riittänyt tarpeeksi tätä ammattia hyödyttäviä aluksia, lähtivät sissisiirtolaiset koettamaan onneaan Länsi-Intian muissa osissa; ja kerrotaan, että kuukauden päiväin kuluessa Pietari suuren mainiosta voitosta Tortugaan kuljetettiin kaksi suurta hopeaharkoilla lastattua espanjalaista laivaa ja kaksi muuta arvokassisältöistä kauppa-alusta sissien saaliina.
Muuan noita aarrelaivojen perässä risteileviä seikkailijasankareita oli eräs Pietari suuren maanmies, tunnettu nimellä "Ranskan Pietari". Hän oli hyvä merimies ja pystyi vaikka minkälaiseen merikahakkaan; mutta pitkän aikaa hän sai luovia pitkin Karaibin merta keksimättä yhtään mitään anastamisen arvoista. Vihdoin, kun muona rupesi loppumaan ja hänen miehensä nurisemaan, päätti Pietari, että parempi kuin palata tyhjin käsin Tortugaan oli koettaa uudella ja rohkealla tavalla onneansa.
Erään mannermaan ison virran suuhun olivat espanjalaiset laittaneet helmikalastamon; ei näet ollut sitä aarretta maanpäällistä eikä merenalaista, jota he eivät olisi koettaneet saada omakseen.
Joka vuosi saapui pyyntiaikaan tusinan verta ja enemmänkin helmenpyyntialuksia tuolle särkälle, suojanaan kulloinkin sotalaiva. Ranskan Pietari tiesi tästä; ja kun hän ei ollut avoimella merellä tavannut ainoatakaan ryöstettävää espanjalaista kauppa-alusta, päätti hän lähteä kokemaan, oliko helmenpyytäjiltä jotakin hyvää saatavana. Sellainen ryöstötapa oli bukaniereille siihen aikaan vielä aivan uutta; mutta sittenpähän vasta kaiken tietää, kun on kaikkea yrittänyt, ja tällä haavaa oli sissipäällikön erittäin tärkeää yrittää edes jotakin ilmikapinata estääkseen.
Lähetessään rannikkoa virran suistamon kohdalla otatti hän purrestaan mastot alas ja soudatti sen sukkelasti helmenpyytäjälaivastoa kohti, aivan kuin olisi aikonut liittyä siihen ruti rauhallisessa tarkoituksessa. Eikä toden teossa ollut syytä pelätäkään, että espanjalaiset olisivat epäilleet merirosvojen uskaltavan soutuveneellä lähetä juuri sitä rannikon kohtaa.
Helmenpyyntialukset olivat kaikki ankkurissa ja niiden miehistö uutterasti toimessaan. Ulompana merellä, jonkin matkan päässä virran suusta, kellui sotalaiva kaikessa levossa. Intiaanisukeltajat molskahtivat haikaloja pelkäämättä veteen ja noutivat pohjasta simpukoita, jotka laivamiehet huolellisesti avasivat löytääkseen jalohelmiä — yhtä rauhallisina kuin jos olisivat poimineet öljymarjoja kotoisissa metsissään.