Ja kuitenkin olisi aivan väärä se käsitys, että Bismarckin oli helppo ajaa tahtonsa ja suunnitelmansa läpi. Kyllä pääministerin täytyi käyttää koko valppauttaan, koko diplomaatti- ja juonittelijataitoaan, koko tavatonta toimintakykyään voidakseen ohjata asiain kulkua tarkoitustensa mukaisesti. Itse asiassa Bismarck olikin jokseenkin yksin; vain muutamat harvat ystävät saattoivat tilapäisesti luoda silmäyksen hänen' lopullisiin tarkoitusperiinsä. Myös "Kreuzzeitung"-lehden ympäri ryhmittynyt rutitaantumuksellinen joukkio, jonka kanssa hän alussa oli toiminut täydellisessä yhteisymmärryksessä, luopui kannattamasta häntä, kun hän, toteuttaessaan preussilaista valta- ja valloituspolitiikkaansa, tallasi ruhtinaiden lailliset, perinnölliset oikeudet jalkojensa alle ja riisti näiltä kruunuja niinkuin ohdakkeenkukkia. Myös kuningas oli, haudottuaan nuoruudessaan aika rohkeita ajatuksia tulevista sodista ja Preussin yliherruudesta, tullut varovaisemmaksi sitä mukaa kuin ikä ja edesvastuu lisääntyi. Ainoastaan jatkuvasti häneen vaikuttamalla, lukemattomilla viekkailla tempuilla, rohkeilla keikauksilla, jotka asettivat kuninkaan valmiiden tosiasioiden eteen, saattoi Bismarck johtaa Wilhelm I:stä siihen suuntaan, johon hän itse oli päättänyt kulkea. Niinpä v. 1870, kun Bismarck piti tarpeellisena käydä sotaa Ranskaa vastaan, hän osasi, antamalla erään hohenzollemilaisen prinssin esiintyä Espanjan kuningasehdokkaana sekä väärentämällä tunnetun Emsin pikasanoman, siinä määrin loukata ja suututtaa Pariisin hoviväkeä ja Ranskan yleistä mielipidettä, että sairas ja tahdoton keisari Napoleon III meni Bismarckin virittämään ansaan ja julisti sodan. Kukaan ei halunnut sanottua sotaa kiivaammin kuin Bismarck ja Moltke, ja he olivat sitä jo valmistelleetkin viimeistä säärystimennappia myöten, kun sitä vastoin Ranskan sotavalmius oli niin ja näin. Niinkuin vv. 1864 ja 1866 sai Bismarck nytkin aikaan haluamansa sodan ja saavutti tarkoitetun voiton. Elsass-Lothring liitettiin Saksaan ja Saksan valtakunta pystytettiin siinä muodossa, jommoiseksi Bismarck oli sitä hahmoitellut jo pohjoissaksalaisen liiton muodossa: valta- ja sotilasvaltiona Preussin johdolla.

Kun täten tekee itselleen selväksi tapahtumain kulun ja sen määräävän vaikutuksen, joka Bismarckilla asiain ratkaisuissa oli, niin ymmärtää, että Saksan porvarillinen, yliopistollinen historiantutkimus suorastaan kuvaa Bismarckin Saksan valtakunnan luojaksi. Etenkin Max Lenz ja Herman Oncken alleviivaavat jyrkästi, että Preussin nousu ja pohjoissaksalaisen liiton synty niinkuin myös Saksan valtakunnan perustaminen oli yhden ainoan verrattoman miehen työtä. Sillä — niin Oncken kirjoittaa — "hän personallisesti päätti 1864, 1866 ja 1870—71 vuosien sodat".

Ja kaikista rajoituksista huolimatta, jotka materialistinen historiankäsitys tekee tarpeelliseksi, sosialistikin, joka antaa arvoa tosiseikoille, on pakotettu myöntämään, että Saksan kehitys olisi helposti voinut käydä oleellisesti toiseen suuntaan, ellei olisi ollut semmoista mahtavaa tahdonakkumulaattoria kuin Bismarck. Saksan yhtenäisyys olisi epäilemättä myös ilman häntä toteutunut tuloksena maan valtavasta taloudellisesta kehityksestä, mutta siinä käytetyt keinot ja saavutettu muoto eivät mitenkään olisi olleet samat. Ja juuri nuo keinot sekä niistä johtuva valtakunnan perustamisen muoto ovat oleellisesti määränneet Saksan ja Euroopan kohtalon myöhempinä aikoina.

Bismarckin politiikka jätti myös mitä syvimmät jäljet saksalaisten henkiseen elämään. Epäilemättä jo valtavasti kehittynyt kapitalismi aiheutti huomattavia muutoksia Saksan kansan henkiseen olemukseen. Sinä aikana, jolloin kauppa ja teollisuus vielä kulkivat lastenkengissä ja jolloin saksalainen kauppias ja käsityömestari saattoivat elää entisajan pikkuporvarin rauhallista, verrattain huoletonta elämää, pidettiin ruhtinaiden patriarkaalista hallintoa samaten kuin Saksan pirstomista lukuisiin pikkuvaltioihin itsestään selvänä. Näiden olojen ahtaudesta ja ummehtuneisuudesta saksalainen filosofia ja runous sitä vapaammin kohosi kohti ajauksen ja ihanteiden taivahista korkeutta. Saksan kansa ja sen henki olivat jotakin aivan toista kuin sen olemassaolon valtiollinen muoto. Saksalaisen hengen korkeana tehtävänä oli rakentaa silta yksilön ja kokonaisuuden, kansakunnan ja ihmiskunnan välille, kehittää ihmiskunnan korkeimmat ihmisyys- ja sivistysihanteet. Sivistyneiden maailmankatsomus oli aatteellinen, sivistysharrastuksen elähdyttämä, yleisinhimillinen.

Kun teollisuuden tuotanto kasvoi, kehittyivät porvariston aineelliset edut, sen osanotto valtiolliseen ja yleensä julkiseen elämään, sen porvarillinen itsetietoisuus ja sen kansallistunto. Koko henkinen elämä kehittyi enemmän poliittiseksi. Mutta tämä kansan hengen ja kansallistunteen poliittisoituminen sopi toistaiseksi vielä yhteen klassillisen aikakauden aatteellisen lennon ja sen kosmopolitismia (yleisinhimillisyyden) kanssa. Se kansallistunteen ja reaalipolitiikan käsitteiden kutistuminen ja kovettuminen, joka niistä teki ahdasmielisen natsionalismin ja häikäilemättömän voitonhimon, oli suureksi osaksi vasta Bismarckin junkkeripolitiikan aiheuttama. Hänhän polveutui, niinkuin Oncken huomauttaa, siitä ankarasta aatelisesta valloittajarodusta, joka aikoinaan siirtyi Elbe-virran yli valloittaakseen slaavilaisten maita ja asuttaakseen niitä saksalaisilla. Ja mainiosti hän tätä rotua edusti. Valloitushengellä hän täytti preussilaisen ja saksalaisen politiikan sekä siten samalla kansansa sieluelämän yleensä. Tämä muutos toteutui tosin sitä helpommin, kuin saksalaisen kapitalismin nousu ilman Bismarckiakin oli luonut erittäin suotuisia edellytyksiä itsekkyydelle ja erikoisetujen häikäilemättömälle ajamiselle. Nämä kapitalismin ja imperialismin piirteethän ovat meille kyllä tunnettuja muistakin maista — mutta sillä eroituksella, että itsekkyyden ja valtapolitiikan julistaminen ja edistäminen kohtasi siellä huomattavaa vastarintaa porvariston ja sivistyneistön omalta taholta, kun sitä vastoin Saksassa Bismarckin tunnustaman raa'an kansallisen itsekkyyden ja peittämättömän valtapolitiikan onnistui, kiitos preussilaisten pistinten ja saksalaisen teollisuuden voittojen, jokseenkin kokonaan hävittää vanha aatteellinen ideologia. Itse liberaalitkin tunnustivat sittemmin "Blut und Eisen"- (veri- ja rauta-) politiikan ja saksalaiset ylioppilaat, koulumestarit, professorit ja historioitsijat suitsuttivat ylistystä "vuosisadan sankarin" kunniaksi.

Bismarck itse sai jo ennen kuolemaansa vihjauksia politiikkansa huonoista seurauksista. Kruunun ja eduskunnan totuttaminen puolyksinvaltiuteen kävi hänelle itselleen turmiolliseksi, kun vanha keisari, joka oli muuttunut kaikkivaltiaan kanslerinsa välikappaleeksi, kuoli ja kohta sen jälkeen hänen 28-vuotias pojanpoikansa nousi valtaistuimelle. Nuori keisari, Wilhelm II, oli täynnä päähänpistoja, toimintahaluinen, ylenmäärin vakuutettu omista lahjoistaan ja hallitsijakyvyistään, tahtoen senvuoksi toimia itse kanslerina. Bismarckin hän tahtoi kunnioituksesta häntä kohtaan säilyttää jonkinlaisena vanhana leluna, mutta valtiolaivan kapteenina hän ei mitenkään saisi olla. Kun Bismarck-vanhus ei tahtonut tämmöiseen alennukseen tyytyä sekä vastusti keisarin poliittisia alotteita, ei yhteentörmäys ollut vältettävissä. Ja välirikko tapahtui tavalla, joka syvästi lonkkasi valtiokansleria. "Minut on heitetty portaita alas", lausui hän vaikeroiden ystävilleen, ja nämä vakuuttavat, että vielä vuosia myöhemmin näiden tapahtumain muisto sai vanhuksen silmät säihkymään. Häntä harmitti myöskin kansakunnan kiittämättömyys, entisten imartelijain raukkamainen luopuminen. Oli ikäänkuin hän ei olisi tullut ajatelleeksi, miten itse oli totuttanut ministerinsä, virkamichensä ja kansanedustajatkin ryömimään vallassaolijain edessä, miten itsekkyys ja ylöspäin hiipiminen oli käsitetty korkeimmaksi laiksi. Mitä ihmettä siinä siis oli, että tuo nuori herra, jonka jaettavana oli kaikki armo ja kaikki edut, saattoi niin helpon helposti vapautua epämukavasta vanhasta oppimestaristaan ja muuttaa politiikan mielensä mukaiseksi.

Joskin onnettomuus lähinnä kohtasi vanhaa valtiokansleria, koko kansakunta jäi kuitenkin vielä raskaammin kärsimään Bismarckin politiikan seurauksista. Se koko Europpaa käsittävä valtapolitiikka, jota Bismarck niin johdonmukaisesti oli kehittänyt, muuttui luonnollisesti yleismaailmalliseksi valtapolitiikaksi, joka koko maailmassa yhä enemmän saattoi Saksan pahaan huutoon ja lopulta johti maailmansotaan. Bismarck itse tuskin olisi myötävaikuttanut tähän politiikkansa viimeiseen kehitysmuotoon, sillä hänen kunniahimonsa tyydytti täydelleen 1870—71 vuosien sota. Mutta Bismarck oli kehittänyt saksalaisen militarismin ja valtahimon häikäilemättömäksi kansalliseksi itsekkyydeksi. Että Wilhelm II saattoi porvarillisen enemmistön hurjain suosionosoitusten jyristessä harjoittaa laivasto- ja siirtomaapolitiikkaansa sekä tuhlata maailman rauhalle niin vaarallisen toimintansa hyväksi tunnettua kiihoittavaa kaunopuheisuuttaan — se kaikki oli seurauksena Bismarckin antamasta kasvatuksesta. Mitä täydellisemmin tämä kasvatus oli hävittänyt aatteellisuuden ja ihmisrakkauden voimat, sitä rajattomammin olivat, sielutieteen tunnettujen lakien mukaisesti, itsekkyyden ja kansallisen ylpeyden vastavoimat kehittyneet. Ja herrojen Ludendorffin, Hitlerin, Ehrhardtin ja kumppanien peli osoittaa, että tuo paha henki vielä tänään tekee tuhojaan.

Bismarckin paha perintö on ainoastaan sosialismin taukoamattomalla työllä voitettavissa, semmoisen sosialismin, joka proletariaatin kansainvälisen luokkasolidarisuuden ja kansojen välisen sovinnon toteuttamiseksi käyttää yhtä paljon voimaa kuin Bismarck ja hänen seuraajansa ovat käyttäneet kansojen solidarisuuden pirstomiseksi. Ja tuntuu siltä, kuin juuri tällä alalla proletariaatin ponnistukset olisi moninkertaistutettava ja tehtävä suunnitelmallisemmiksi.