"Kapinavankeja oli alkuaan noin 70,000. Niistä on vielä jälellä vankiloissa noin 4,000. Muut ovat joko ehdonalaisessa vapaudessa tai kokonaan vapautettuja."
Niinpä niin: kokonaan vapautettuja.
BISMARCKIN PERINTÖ
Eräs 25-vuotismuisto
Kirj.
Heinrich Ströbel
Viime kesänä oli kulunut 25 vuotta siitä kun Bismarck, Saksan kuuluisa valtiokansleri, meni manalle. Tämä muisto, joka vanhan Saksan kunnioittamissa synnyttää synkkiä ja osaksi katkeriakin ajatuksia, on omiansa saattamaan sosialistitkin vakavaan mietiskelyyn. Sillä Bismarck ei ollut ainoastaan aikakautensa mahtavin valtiomies, hän oli myös erään valtiollisen järjestelmän selväpiirteisin ruumiillistuma. Siitä kohtalosta, joka on tullut hänen itsensä ja luomansa preussilais-saksalaisen sotilas- ja mahtivaltion osalle, juuri me nykyajan sosialistit voimme vetää tärkeitä johtopäätöksiä. Ja nämä ovat sitä huomioonotettavampia, koska Bismarckin edustama väkivaltapolitiikka ei ole loppunut, vaan kukoistaa edelleen niin Europassa kuin muissakin maanosissa, ikäänkuin maailmansodan suunnattomat kauhut olisivat olleet vain ohimenevänä kohtauksena.
Bismarck tunnusti aina avoimesti raa'an valtapolitiikan järjestelmän. Hän ei antanut arvoa millekään muulle kuin kylmälle etupolitiikalle, kuten hän kerran julkeasti selitti Itävallan lähettiläälle. Periaatteisiin perustuvaa politiikkaa hän kohteli vain pilkalla eikä hän halveksinut ainoastaan oikeuden sekä yhteiskunnallisen ja kansainvälisen kulttuurikehityksen uusaikaisia periaatteita, vaan myös niitä laillisen perinnöllisen hallitsijavallan periaatteita, sitä vanhoillisten yhteiskunta-ainesten sekä ruhtinassukujen etujen yhteisyyttä, johon viime vuosisadalla valtioiden päämiehet ja etuoikeutetut säädyt useasti uskoivat. Kaikki tuollaiset ideologiat olivat Bismarckin mielestä vain haaveita. Yksi ainoa keskipiste oli, jonka ympäri hänen ajattelunsa ja valtiollinen toimintansa kierteli, ja se oli preussilaisen herrassäädyn, aateliston ja kruunun etuoikeudet. Tämän herrasluokan kutsumus oli muka hallita niin Preussia kuin ylipäänsä koko Saksaa. Bismarckin toteuttaman yleisen äänioikeuden piti vain toimia aseena vapaamielisemmän porvariston vaatimuksia vastaan, olla siis kruunun yksinvallan takana piilevien junkkerien välikappaleena — mikään myönnytys kansanvallalle tai parlamenttarismille yleinen äänioikeus ei saanut olla.
Niin ahdas kuin junkkerien patriarkkaalisuus, jota Bismarck piti kaikkein parhaampana hallitusjärjestelmänä, oli myös hänen kansallisuustunteensa. Hän ei ollut ainoastaan mitä piintynein junkkeri, vaan myös paatunut preussilainen. Vapaaherra v. Stein'kin oli pitänyt Preussia vain rakennettavan Saksan valtakunnan kulmakivenä ja ennusti Preussille "kunniatonta loppua" siinä tapauksessa, että se pettäisi yleissaksalaisen kutsumuksensa. Mutta Bismarck oli ennenkaikkea preussilainen. Preussin mustavalkoisten rajapyykkien toisella puolella alkoi hänen käsityksensä mukaan heti ulkomaa. Tämä hänen ahdas, piintynyt preussilaisuutensa selittää myös sen tunnottoman politiikan, jota hän harjoitti Itävaltaa ynnä muita silloisen saksalaisen liiton jäsenvaltioita vastaan — liiton, johon Preussikin kuului ja jonka päämääränä sääntöjen mukaan oli edustaa liittoa ulospäin sekä suojella kaikkien liittovaltioiden keskinäisiä oikeuksia. Niinpä Bismarck, mikäli tiedetään, ilman omantunnonvaivoja, monivuotisilla juonillaan järjestelmällisesti valmisti sotaa Itävaltaa vastaan, tahtoen saada tämän maan eroitetuksi saksalaisesta liitosta, jotta kiistämätön yliherruus Saksassa lankeisi Preussille. Edelleen hän myös mitä arveluttavimmilla keinoilla pyrki sodan ajaksi turvaamaan itselleen Ranskan keisarin, Napoleon III:n hyvätahtoisen puolueettomuuden, vieläpä solmi asekumppanuudeu Italian kanssa liittovaltiota Itävaltaa vastaan! Silloiset saksalaiset pitivät enimmäkseen tämmöistä menettelyä poliittisena häpeänä, miltei maanpetoksena. Mutta preussilainen junkkeri ja raaka väkivaltapoliitikko Bismarck antoi tämmöisille liberaalisten "filisterien" tunteille palttua.
Voidakseen täydellisesti sivuuttaa julkisen mielipiteen Bismarck oli, tultuaan v. 1862 kutsutuksi pääministeriksi, yhtä suurella viekkaudella kuin häikäilemättömyydellä ajanut kiilan kruunun ja kansan väliin, alentanut eduskunnan arvoa, kukistanut vapaamieliset virkamiehet, asettanut sanomalehdille suukapulan ja kehittänyt henkilökohtaisen hallitusjärjestelmän mahdollisimman jyrkäksi. Sitä ristiriitaa, johon kuningas Wilhelm oli rakkaan armeijan uudestijärjestämisehdotukscnsa takia joutunut suuremmalta osaltaan vapaamielisen eduskunnan kanssa, käytti Bismarck hyväkseen ja kärjisti sitä mahdollisuuden mukaan. Niin suuri hallitusvastainen enemmistö kuin kerta toisensa perästä hajoitetussa eduskunnassa olikin ja niin kiivaasti kuin se moittikin hallitusta sen perustuslainvastaisesta toiminnasta, ei Bismarck siitä välittänyt. Tosin kuninkaalla oli silloin tällöin heikkoudenkohtauksia, jolloin hän pääministerilleen lausui pelkäävänsä, että he molemmat tulisivat Ludvig XVI:n tavoin mestatuiksi, jos nimittäin vallankumous uudistuisi — mutta Bismarck osasi levollisuudellaan rohkaista vanhentuvaa ja epäilevää hallitsijaa. Ja tiesihän Bismarck, että hän saattoi huoletta uhmata liberaalien vastustusta, kun vain hänellä oli takanaan kuningas, sotilasaatelisto ja näinollen myös armeija. Kuninkaan taas, jonka nimessä hän itsenäisesti saattoi hallita, hän osasi älykkyydellään, terävällä ihmistuntemuksellaan ja mahtavalla tarmollaan täydellisesti tehdä itsestään riippuvaiseksi. Kruunun yksinvalta merkitsi itse asiassa Bismarckin itsevaltaa, sillä kaukonäköisyydellään ja tarpeen vaatiessa häikäilemättömän tarmokkaalla puuttumisellaan asiain menoon hän aina osasi estää vieraita henkilöitä tai vaikutuksia tunkeutumasta hänen ja kuninkaan väliin.