Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili, olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä… Mutta nyt hän vieläkin vain katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä, ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta… Nyt isä ja äiti rukoilevat kirkossa…

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne. Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina pyrkinyt jäämään katselijaksi — tummine silmineen. Isommaksi tultuaan näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä, kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa. Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon, joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä, pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh … mm … mm … sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään, katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona, näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että se yö oli tytöltä iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.