Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu. Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja kysyi missä tanssi oli.
— Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon jälkeen lisäsi:
— Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.
— Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.
— Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:
— Mistä Kalle Iivarille suuttui?
— Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen pihalle.
— Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".
Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.
Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti, valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle, jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi ihmiseksi.