Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle, sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä, että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa: "älkää nyt, älkää nyt uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän siinä mitään ole että minä tulen".
Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä askaroi äiti. — Siinä se taas on, äiti. — Pojan pitää sanoa jotain ja hän sanoo: "päivää vaan". Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.
Kun poika näin tulee kesäksi äitinsä luo, saapuu perille kolmen aikaan tuollaisena hyvänä päivänä kesäkuun puolella, on hän ensi hetkinä malttamaton. Sentähden hän jo tiellä tullessaan seisahteli. Kaikkien pielten ja paikkain pienoismaailmat ovat siinä niin somasti entisellään tuttuine tunnelmineen, eikä tiedä mihin niistä ensin eläytyisi. Hän käy ympäri ja tuhlaa ne kaikki tuota pikaa, niin että hänestä jo tunnin päästä voi tuntua siltä, kuin olisi kulunut kokonainen aikakausi siitä, kun hän istahti tähän keinutuoliin.
Hyvin hiljainen hyräily unohtui siinä pitämään kiinni kerran herättämästään tunnelmasta. Ympäristö näytti hyväksyvän sen. Laajan huoneen oviseinä otti vastaan iltapäivän paisteen molemmista peräakkunoista, ja toisen sivuakkunan pielessä kumartui tuomenkukka, ikäänkuin viitaten katsomaan ohitsensa loivaan laaksoon. Laakso kohoovine rinteineen, taloineen taivaineen, antoi katsella itseään niinkuin se, joka on varma viehätyksestään, hyvännäköiset silmät katselivat kauan tuomenoksan ohi ja hyräily piti ympäristöä lumoissaan. Asettunut mieli tunsi kuin aavistuksena ikkunan takaa seinustalta lehtiruohon hienon hengen, ja seinäkellon käynti oli kuin jonkin seikan yhtämittaista vakuuttelua. Ja hiljallensa tämä vakuuttelu saikin sitä kuuntelevan ihmismielen tarkoittamaansa tilaan. Hän tajusi muutamina hetkinä olemisen, elämän, suuren yksinkertaisuuden ja tähän tajunnan vilahdukseen sopeutui niinä hetkinä kaikki mitä oli hänen ympärillään: kellon käynti, kasvavan ruohon henki, päivän suloinen riutuminen — ja hän itse. Niinkuin hänen sisäinen ihmisensä olisi sanonut itselleen: "tässä minä nyt istun", ja sillä tulkinnut ja selittänyt koko olemisen arvoituksen.
Tällaisena lyhyenä hetkenä tuntuu siltä, kuin olisi yksin olemassa ihmisenä, mutta se tunne ei kauhista eikä riemastuta, siihen ei liity surun eikä ilon vivahdusta. Silloin valvoo, aistelee ja tajuaa yksinomaan sisäinen, perusihminen, se ikuisesti muuttumaton, joka ei tiedä surusta eikä ilosta, ei nuoruudesta eikä vanhuudesta. Semmoisia hetkiä kokee jokainen joskus, ehkeivät kaikki niitä semmoisiksi huomaa.
Silloin voi myös äkkiä tuntua siltä, kuin jonkun toisen tutun ihmisen, kuolleen tai elävän, henki olisi koko ajan ollut siinä lähellä ja nähnyt tuon minun sisäisen elämykseni. Ja kun minä siinä katson häneen, näen minäkin koko hänen perusihmisensä aivan kuin alastomana ja jollain tavoin avuttomana. Kunnes sisäinen silmä kyllästyy tuohon katselemiseen, ruumis liikuttaa jotain jäsentään, havahtuu, ja perusihminen painuu takaisin itsetiedottomuuteensa.
Keinutuolissa istujan mielen uumenissa vilahti nyt sattumalta tällainen elämys. Se koski hänen äitiään, joka oli jossain näitten seinien sisällä, sitä vanhaa vaimoihmistä, joka heti tuli niin oudon vieraaksi, jos sitä katsellessaan ajatteli: "tuo on minun äitini". Ja vaikkapa ei niitä sanojakaan ajatellut, niin liittyi sittenkin noitten ryppyisten kasvojen näkemiseen jokin lempeän imelä tunne, joka etoi mieltä niinkuin oma peilikuva, mutta jota ei saanut karkoitetuksi.
Poika oli hiljakkoin maailmalla viivytellessään kerran saanut äkkiä sellaisen mielijohteen, että hänen äitinsä juuri oli kuollut. Ajatus oli kyllä hiljalleen vaihtunut toiseen: että äiti piakkoin jo saattaisi kuolla; mutta tätä ajatusta oli seurannut voimakas tunne siitä, miltä silloin tulisi tuntumaan, ja ihmettely, ettei ollut sitä asiaa ennen tullut ajatelleeksi. Se oli äidinrakkauden hartautta, jota on miellyttävin kokea etäällä kotoa, lähellä maailman pauhua. Kun äidin kuva siellä ilmestyy pojan mieleen, on se liikkumaton, ikäänkuin itsetiedoton. Poika saa mitä syvimmässä salaisuudessa tarkistaa suhteensa tuohon kuvaan, äitiinsä.
Sellaisena hartaushetkenä voi muuten sattua kummia. Nuori ihmisolento, joka täyteen ikään tultuaan on kevyesti, itsetahdottomasti loitonnut lapsuutensa maailmasta, siitä, johon kuului ylinnä "Jumala", hän katsoo tällaisena hetkenä tuohon samaan lapsen jumalaan niinkuin vanhaan tuttuun, jota hän ei koskaan ole unohtanut ja jonka suojelukseen hän ei koskaan ole lakannut luottamasta. Suuri hyvyyden aalto käy läpi hänen mielensä, joka sillä hetkellä antautuu kokonaan jumalalle ja äidille. — "Vaikka äiti jo olisi kuollutkin, juuri nyt, niin hän varmasti tuntisi tämän minun hyvyyteni sinne missä on." — Äiti, jonka kanssa poika, nuori ja hurja, monena kotoisena hetkenä on riidellyt, suurenee ja kirkastuu nyt pojan kuvitelmissa. Kaikki kirkastuu, koko tähän hetkeen asti jatkunut iloinen syntikin.
Tällainen on maailmalla viipyvän huolettoman pojan äkkiä yllättänyt äidinrakkauden hartaus. Se alkaa päivän muuttuessa hämäräksi ja loppuu kun tuli syttyy. Sen jälkeen on olo huokea. Häneltä pääsee laulu ja nauru, kun hän jälleen astuu tietä pitkin ja tapaa toisia poikia. Hänellä on jokin varmuus, että hänen äitinsä elää vielä kauan, äskeinen mielenhätä oli kummallinen satunnaisuus, jonka muisto lievästi häiritsee, kunnes ulkona ihmisvirrassa saa sen eksytetyksi jäljiltään. Elämä on siksi suopea, ettei se vaadi ihmismielen salaisimpia tapauksia näkymään pinnalle, vaan pikemmin auttaa ihmistä niitä kätkemään — itseltäänkin.