Tuon hartauden lievästi häiritsevä muisto häipyi pojalta tyystin jo samana iltana eikä palannutkaan enää.
Nyt se vilahti mieleen tässä keinutuolissa. Mutta äidin kuvalla oli toinen sävy nyt, kun äiti itse oli näin lähellä. Tuntui siltä kuin äiti olisi päässyt näkemään pojan sekä ne silloiset että nämä nykyiset mietteet hänestä, tullut ja mennyt siitä ohi hiukan kylmäkiskoisena, ikäänkuin sanoen: "ole vaiti, aatoksinesi".
Koko tämä vaihe olikin viipynyt pojan mielessä vain siunaaman, aivan kuin rakastavaiset kesken lemmenkohtausta voivat unohtua tuijottamaan johonkin ruohonlehteen, seuraamaan sen suonia ja pykäliä. Ravistakoon suosiollinen lukija mielestään kaikki, mitä tähän asti on kerrottu, aivan kuin rakastavainen havahtuu tuijotuksestaan ja huomaa armaansa jälleen. Nyt on kesä, Malkamäen vanhanemännän poika Elias on tullut kotiin; ja siihen seikkaan on kätkettynä erään kesäisen kertomuksen alku; sellaisen kertomuksen, joka kaikkine tummine sointuineenkin myöhemmin saa ympärilleen runouden hohteen; se on kätkettynä kuin linnun pesä kukkivaan pensaikkoon. Koko kevätkesän ilma on täynnä pientä ja suurta salaa. Linnut kyllä laulavat ja käet kyllä kukkuvat ja kukkain tuoksu tuntuu. Mutta sen kaiken syvin olemus on salaperäisyys.
* * * * *
Oli kevään kuu. Jokin näkymätön painavuus yhä keveni, nousi ylös ja haihtui maan ilmapiiristä pois. Ja sen sijaan tuli jokin erityinen valo, jota ei päivällä muun valon seasta erottanut, mutta kun aurinko laski, jäi se jäljelle puistoihin puitten latvojen tasalle vaahterankukkain keltaryöppyyn, viivytellen siellä kuin vanha unelma. Oli jo kuukauden viimeinen päivä, ja huomisaamuna oli ilmassa pojan herätessä lämmin, kuiva lemu. Poika viehättyi viipymään…
Gaudeamus igitur —
He ostivat itsellensä leipää, lihaa ja olutta, kantoivat ne keväiseen kamariin ja nauttivat niitä siellä koko armaan aamupäivän. Kauempaa kattojen yli, puunlatvojen ja savupiippujen välitse näkivät he meren sinisen selän. Laulujensa lomassa he katselivat sitä haaveellisin silmin, ja se taas nuorekkaasti pilkotellen myönteli heidän mielialalleen. He kaikki kolme olivat siinä ikänsä vaiheessa, jolloin poikuus on jäänyt taakse eikä miehuus vielä ole alkanut, mutta näiden kummankin ikäkauden parhaat puolet yhtyvät: poikuuden huoleton nykyhetken ilo ja miehuuden kasvava voima. Malkamäen Elias oli heistä kolmesta kaunein, hartiakas, terveenvärinen ja lempeäsilmäinen, ja hän myös oli se, jonka olennossa tuon ihmisiän aamupäivä selvimpänä väikkyi. Hänen läheisin ystävänsä oli "Herttua", ja kolmas, sen huoneen asukas, jossa he nyt kaikki istuivat, oli "Rikas-mies".
Heidän keskinäinen puhelunsa oli kevyesti pulpahtelevaa, eikä outo olisi saanut siitä täyttä selkoa. Alinomaan sekaantui siihen pieniä käänteitä, joiden mehu oli kotoisin yhteisten ilojen ja näin aikojen päästä myös iloiksi muuttuneiden yhteisten huolien hetkiltä. Niitä saatettiin toistaa milloin hyvänsä, ja ne tekivät aina vaikutuksensa. Ei niille aina naurettu, mutta hymyiltiin, ja hymyily on naurua korkeampi. Välillä oltiin vaiti. Malkamäki katseli kuvia, Herttua käveli akkunan luo ja alkoi hyräillä kansanlaulua, Rikas-mies puhalteli savuja ja katseli niitä. Tilanne oli kehittynyt siihen, että oli tehtävä jotain. Päivä paistoi ja he lähtivät ulos lämmenneelle kadulle. He olivat viimeisiä päiviä yhdessä, sillä suvi oli tullut ja hajoitteli ja siirteli kauas taakse kaikkea, mitä talvi oli pitänyt koossa ja lähellä. Suvi oli jotakin näkymätöntä, yhä lisääntyvää ja valtoihinsa ottavaa voimaa. Tässä juuri sen tulon taitteessa oli myös jotain suruvoittoista, niinkuin kaikessa, jolle tahdottomasti antautuu, mutta se oli niin perin hienoa, että sitä tuskin saattoi millään tulkita vaikuttamatta hämärän lapsekkaalta, ja kukin luuli sitä oman sielunsa pikku omituisuudeksi. Mutta tämän katua astelevan kolmikon keskinäiseen viihtymykseen se loi juuri tällä kertaa erikoisen leppeyden.
He astelivat merenranta-puistoa kohden ja kävelivät kohta hiekkakäytävällä. Rannempana oli kallio ja tie kiersi sen taitse. Avarampi taivas, auringossa sädehtivä meri ja vehmas ruoho, kesän koko näkyväinen olemus vaati kiinteästi heitä tekemään jotakin, joka olisi yhteydessä sen kanssa. Kallion juurella parhaassa paisteessa joittenkin pensaitten vaiheilla oli ruohoista kenttää. Herttua poikkesi mitään ehdottamatta tieltä ja oikaisi heti kedolle sanoen: "Kuullelkaamme hetkinen jumalan mettiäisiä." Malkamäki ja Rikas-mies seurasivat esimerkkiä, tulkiten väsähtäneillä liikkeillään miellyttävää joutilaisuudentunnetta.
Istuttuaan ruohikolle tunsivat he itsekukin olevansa kuin pieni osa ympäröivästä väreilevästä avaruudesta. Mieleen valahti sellainen suloinen seisahtuneisuudentunne, joka on ominainen keskikesän pitkille poutapäiville. He aavistivat takanaan olevan kaupungin paahteisine katuineen ja näkivät edessään leviävän meren, ja ihmeellinen sopusointu näiden kahden ilmiön välillä tuntui vallitsevan ilmassa. Kaupungin heikko humu ja meren kevyt aaltoilu ikäänkuin tulkitsivat samaa. He eivät paljoa puhuneet, joku sanoi jonkin lauselman kääntämättä katsettaan. Ja kukin piti mielialansa hienonhienoja ailahteluja oman sielunsa erikoisina pikku aarteina ja nautti niistä itsekseen.