— Mikä sen nimi on?
— Ol— niin Olga kai se on.
Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden, seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii toista — tai on etsivinään.
Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt, kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle — samoin kuin eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. —Kas nyt se toinenkin tuli tässä yhteydessä mainituksi. — Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan riemullinen.
Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa; tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.
Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään. Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. — Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa… Hetkisen askarrutti muori Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta katsokaa, ettei äitinne huomaa".
Ja niinkuin olisi sopinut pojan kanssa jostakin — (tällä hetkellä Elias juuri poistuikin tuvasta kamarin puolelle) — Olga lähestyi muorin tupaa verkalleen ja haluttoman näköisenä, pitäen mitätöntä orvokkia kädessään. Ei viitsinyt panna sitä rintaansa eikä heittää poiskaan. — Nyt muori pian sanoo jotain.
Vanha ja nuori nainen puhelivat ja hymyilivät keskenään. Kun he kumpikaan eivät tahtoneet pahaa toisilleen, muodostui tilanne viehättäväksi, sanat ja hymyt ikäänkuin sopeutuivat alenevaan pyhäiltapäivään. Puheltiin, puheltiin, ja muori pyyteli neitiä sisälle tehden itse menoa; Olga hiukan hidasteli, mutta ei kieltäytynyt. Hän ei ollut ennen vielä käynyt vanhanemännän puolella ja koki nyt tavallista täyteläisempinä ne tunnelmat, joita ihminen saa mennessään ensikerran jonkun mielenkiintoisen ihmisen ovista. Toisaalta oli muorin tupaankin tulevinaan jotain uutta valoa ja tuoksua Olgan mukana.
Muori pyörähteli mielissään, ohjasi Olgan keinutuoliin, ja sanoi kuuluvasti:
— Mihinkäs meidän poika meni? — Jaa täälläpä se on, jatkoi hän raottaen kamarin ovea. — Tule pitämään vieraalle seuraa. — Neiti istuu nyt, minä laitan kahvia, puhui hän mennessään pakariin.