Elias kuuli kaikki, viivytteli hiukan kamarissa ja tuli sitten tupaan, jossa Olga istui — yksinään.
Sanojen, liikkeitten ja katseitten ulkonaiset yksityiskohdat ovat merkityksettömiä. Kohtaus oli kylläkin ratkaiseva tuleviin tapahtumiin nähden, ja Olgan ansio oli, ettei se jäänyt heidän viimeiseksi kohtauksekseen. Niin olisi käynyt, jos he nyt olisivat seurustelleet niinkuin kunnon ihmisten on tapana, ja niin onkin moni lupaava kesäinen kertomus päättynyt ensimmäisiin lauseisiinsa. Mutta heti kun Elias ilmestyi kamarinovesta tuvan permannolle, tunsi Olga häntä kohtaan omituista lauhkeaa tasaväkisyyden tunnetta, joka johti hänet heti kevyeen keimailuun. Hän huomasi heti vaikuttaneensa Eliakseen niin, että tämä takertui vaikeaan vaitioloon. Olga tajusi sen hetken merkityksen. Uhmailevan tyynenä hän katsoi Eliakseen puoliavoimin silmin ja hymyili. Eliaksen kasvoilla vaihteli hienonhienoina väreinä vakavuus ja hymy, kunnes hän kääntyi katsomaan jonnekin poispäin.
Alku oli siis selvä, ja tällä kertaa taisi muorikin jotain huomata, vaikkei hän sitä millään tavalla osoittanut, ei nyt eikä jälkeen. Nyt hänen kattonsa alla oli kaksi nuorta, jotka tänä pyhäiltana yhdessä lähtivät näkymättömälle retkelle röyhkeän, lyhytaikaisen lemmen oikullisille poluille. — Antaa heidän olla, päätti muori itsekseen tuntiessaan jotain aavistuksia vanhassa povessaan. — Olkoot nyt, mitä minä siitä. — Ja hänen oli ilo katsella nuorten muotoa, vaatteita ja kaunista kasvua ja vilkkaalla puhelullaan viihdyttää huomattavaa vierasta.
Kesä sai jo Olgankin lumoihinsa. Vierailulta palatessaan hän tunsi niin voimakasta tyydytystä, että se melkein kiihoitti häntä. Hän katsoi tien käänteessä taaksensakin ja vielä toisen kerran lehmuksen juurella. — Niin niin, siellä poika oli akkunassa, ei enää ujoillut. Ooh, kun tulisi huominen päivä… Vai tällainen on tämä paikkakunta, nyt minä sen näen läheltä… Kas kuinka ilma taas viilenee. — Minä pudotin sen orvokin sinne lattialle; se oli lapsellista, mutta olkoon… Hän on lähin tuttuni tästä alkaen … mikähän sen nimi on?
Pojan nimi oli Elias ja hän otti orvokin lattialta keinutuolin vierestä, heti kun Olga oli lähtenyt. Orvokista vielä ihan säteili päivänvarjon väriä ja hienoa lemua, josta ei tiennyt, oliko se kukan vai käden. Elias tuli hurjalle mielelle, meni akkunaan ja katseli julkeasti poistujan jälkeen, antoi silmilleen täyden vallan nauttia näystään. Kun näky oli kadonnut, tuijotti Elias lakastuneeseen orvokkiin, niinkuin olisi vaienneelta ympäristöltään odottanut vastausta johonkin kysymykseen. Mutta hän tuijottikin omaan nykyiseen tilaansa, jota orvokki ikäänkuin edusti. Kas orvokilla oli olevinaan henki, sen ilme oli kuin ihmisen, joka tahtomattaan on joutunut tilaisuuteen, jolle ei voi mitään. Se näytti odottavan, milloin se heitettäisiin menemään.
Mutta sitä ei heitetty. Se vietiin pöytälaatikkoon ja laskettiin sinne sinänsä joittenkin paperien päälle.
* * * * *
Kukka kasvoi kerran paikallaan tietämättä miksi, mutta kuitenkin siinä asui jonkinlainen jännitys, sillä oli omat vastavoimansa jossakin, jossakin… Kautta kaiken olevaisen on kukin pienoiskohtakin sellaisessa jännityksessä jotain toista kohtaa vastaan. Jossain jännitys laukeaa johonkin, joka taas hakee uusia jännityksiä… Tämän kukan nyt taittoi muuan neiti omistaen sille tuskin yhtä ajatusta —hän olisi yhtä hyvin voinut poimia jonkin varvun, sillä koko toimi oli teennäinen. Sitten hän kuljetteli sitä kädessään muistamatta sitä ollenkaan, kunnes hän tietensä pudotti sen lattialle. Silloin orvokista tuli tekijä. — Nyt se on siellä paikoillaan. Sitä ympäröi pöytälaatikon seinät, niitä jälleen huoneen seinät ja niin edelleen koko avaruus kaikkinensa. Muiden muassa siellä liikkuu Eliaskin, jonka sekä sielu että kasvot nyt ovat hiukan tulehtuneet. Hän ei tiedä, millä täyttäisi sen tyhjän välitilan, joka alkoi Olgan lähtiessä. Sielu ja ruumis tahtoisivat omistaa kaiken, mutta mitään ei ole odotettavissa. Maisemat ovat omaan itseensä kyllästyneitä. Eilen illalla näytti siltä kuin ei kukaan ihminen menisi nukkumaan, nyt näyttää kaikki odottavan unen tuloa. Mutta on epätoivoista mennä nukkumaan sielu janoisena. —Olga ei enää tule minun luokseni tänä iltana; ei tule, vaikka tunnen, että hän haluaisi. Nyt lähden ulos, näkyviin.
Mutta he eivät toki tavanneet enää, ja sunnuntai-ilta pysyi Eliasta kohtaan yhä epätoivoisen armottomana. Lopulta hän alkaa edetä kotopihalta, kävelee jotenkin samaa rataa kuin eilen illalla, kävelee kävelemistään, ihan vain sattumalta sinne päin. — Voisinko taas mennä Lyyliä tavoittamaan? — Hän istahtaa niille vaiheille, josta Olga äsken poimi kukkasen. Talon katseleminen siitä tuottaa hiukan viehätystä. Hän menee Lyylin luo.
Matkalla tämä päätös jo horjuu. Korpirastas laulaa yhä yhtä intohimoisesti, mutta Elias kuulee vain sen äänen, jossa ei ole mitään sisällystä. — Samaa laulua tänäkin iltana. Mitä minä nyt sanoisin Lyylille… Minun on oltava sen kanssa, kun kerran rupesin. — Lyyliä ajatellessansa Elias huomasi karttavansa silloin ajattelemasta Olgaa. Niinkuin ihminen, joka johtaa yhden vieraansa sisempään huoneeseen siksi aikaa, kun hän hoitaa toista jossain etumaisessa huoneessa. Elias saapui eiliselle paikalle asti ja katseli siitä Korkeen pihaan. Hetkeksi valtasi hänet voimakas halu tehdä jotain yltiöpäistä, mennä Lyylin aittaan, suoraan —Mutta tämän mielteen tuoma hurma oli lyhyt. Hän havahtui pian, näki kuin ulkoapäin oman mielensä herpaantuneen käynnin ja lähti palaamaan kotiin nukkumaan. Jostain nousi hänen mieleensä hillitsevä voima. Se ohjasi hänet nyt malttamaan mielensä ja kuvittelemaan tulevia pitkiä päiviä, joina kesältä sopi ottaa mitä sillä oli antamista.