* * * * *
Mutta katsellessaan vielä Olgan pudottamaa orvokinkukkaa hän koki kumman tunteen: hän oli näkevinään Lyylin ikäänkuin liian tuttuna, liian onnellisena…
Lempeä ja rakkautta
Eliaksen ja Lyylin — ei vaan Eliaksen ja Olgan lempi jatkui ja kehittyi seuraavina aikoina aamuin, päivin ja illoin tuulten leyhkiessä sieltä täältä. Olga ohjasi sitä vaistojensa mukaan vuoden lyhyimpään yöhön asti, jolloin Brunius saapui ja huomattiin, ettei Olga ollutkaan kotosalla.
Aamut olivat ihanimmat. Olga heräsi kissanpojan tepasteluihin ja päivän paisteeseen ja tunsi riemukseen, kuinka yö oli lakaissut pois iltaiset ajatukset. Iltaisin häntä näet ahdistivat kaikenlaiset tuumailut. Saattoi tulla mieleen sellainenkin seikka kuin naimisiinmeno Eliaksen kanssa. Siihen ajatukseen liittyi aina jokin äitelä tunne, ikäänkuin Elias olisi ollutkin hänen poikansa. Kun Olga tällöin muisti Eliaksen lemmestyneet ilmeet, katseet ja liikunnot, joita hän oli pannut merkille päivän kuluessa, etoivat ne hänen mieltänsä omituisen epämääräisellä tavalla, eikä voinut sanoa, tuntuivatko ne suloisilta vai vastenmielisiltä. Siinä ohessa ajatus hyppi huikeitten kuilujen yli, esimerkiksi Eliaksesta Bruniukseen. — Kello kävi seinällä ihmeissään. Se ihmetteli, miksi nainen vuoteessaan yhä valvoi.
Mutta jos aamulla herättyä tuli mieleen niitä samoja asioita, niin päivä lainasi niille hymyilevän sävynsä. Tällaisina aamuina Olga tunsi olevansa nuori tyttö, jolla oli alirakennuksessa lähentelevä ystävä Elias. Tämäkin alkava päivä oli taas täynnä lupaavia mahdollisuuksia, ulkona odotti ilma ja aurinko, joiden alituisen läsnäolon Olga jo oli havainnut ja siihen tottunut. Hän oli heti noustuaan erityisessä vireessä, kaikki mitä hän teki, kaikki pikku ilmeet ja vartalon liikkeetkin tapahtuivat kuin jonkin miellyttävän sisäisen joustimen paineesta. Kaikkialla hän nyt näki jotain kiihdyttävää: kissanpoika kasvoi huomattavan nopeasti, sekin seikka aiheutti jonkin elvyttävän mielteen. Hän otti kissan syliinsä, kuljeskeli sen kanssa saliin, laski sen pianon ala-äänille ja soitti ylä-äänillä kimeän polkan. Kaikki oli aamulla hauskaa. Kullero kukki puutarhan sopessa keltaisina palloina. Ikkunan ohi kulki kimalaisen hyrinä niinkuin heikkenevä kaiunväre jostain etäisemmästä, lämpöisestä, jo aikaisin aamulla tapahtuneesta.
Kesä kasvatti kukkiaan, joiden kasvamisella ja koko olemassaololla ei ole mitään ehdotonta tarkoitusta. Puhutaan ihmisenkin kesästä ja verrataan ihmisen elämää kukan elämään. Ja eikö olekin se vertaus oikea? Mikä on Olgan tarkoitus, mikä on Lyylin tarkoitus, mikä Eliaksen tarkoitus? Sopii kysyä sitä tänä suviaamuna kulleroitten kukkiessa ja noiden kolmen ihmisen ollessa toisiinsa niissä suhteissa, missä he nyt ovat. Eivätkö he ole yhtä irtonaisia kuin se pallo, jolla he sijaitsevat, sen kukkivien poimujen pohjalla — auringon alla. Ja sama on vastaus aina, ajasta aikaan.
Olga on lynkäpäisillään avonaisessa ikkunassa. Vaikka hänellä tällä kertaa on Eliaksen suhteen varsin itsekkäitä haluja, niin herää kuitenkin häntä tuossa katsellessa lämmin myötätunto häntä kohtaan. Olet lemmenkaipuinen, älä kielläkään, ja silloin rakastat hänen ylähuulensa uurretta, niinkuin siinä asuisi eri sielu, samoin hänen hiuksiaan ja vyötäisiään. Hän on jo täysikasvuinen, viidenkolmattavuotias. Tyttöaikansa alkupuolella viidentoista ikäisenä hän oli kerran eräissä häissä, tuo samainen nainen, joka nyt katselee ikkunasta puutarhaan. Hän on siitä ruveten paljon varttunut. Silloin hän katseli pitkään morsianta ja sitten sulhasta, sitten toisia naisia ja toisia miehiä, joista muutamat olivat jo ennen pitäneet häitä. Hän huomasi, että oli ero naineiden ja naimattomien tyttöjen välillä. Ja vielä hän huomasi, että naimattomat tytötkin olivat erilaisia, toiset ikäänkuin alati tuhlasivat jotain ja vaikuttivat sentähden heikommilta kuin toiset, jotka eivät tuhlanneet. Morsiamessa oli jotain jännittävää. Hän ei ilmeisestikään ollut tähän asti tuhlannut, ja siksi tuntui nuoresta Olgasta aivan käsittämättömältä, kuinka hän nyt saattoi ruveta tuon sulhasen vaimoksi. Ja vaikka tällainen ihme juuri oli tapahtumassa, eivät toiset häävieraat näyttäneet sitä ollenkaan käsittävän, vaan iloitsivat tyytyväisinä, niinkuin kaikki olisi ollut kuten pitikin. Vieläpä hän ohimennen kuuli hymyileviä kuiskauksia, että pian saadaan uusia häitä. Mutta Olga ei oikein viihtynyt niissä häissä, hän kaipasi kotiin saadakseen rauhassa nauttia tyytyväisyydestään. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän niin itsekseen oli tajunnut tärkeän asian ja tehnyt tärkeän, hiljaisen päätöksen: ettei hän milloinkaan tuhlaa. Kun hän pääsi kotiin, katseli hän ensi kerran eläissään oikein vakavana kuvastimeen. Kuva tuntui silloin ihmeellisen vieraalta, aivan kuin olisi ollut kahdenkesken jonkun puhumattoman ihmisen kanssa; siinä oli jotain peloittavaa ja masentavaa. Sitten hän katsoi uudestaan ja ajatteli yksinkertaisesti: — Tuo olen minä — minäkö — eikö muuta —. Hän kääntyi pois, vieras olento hävisi, ja hänestä tuntui heti kuin hänen jokainen jäsenensä olisi erikoisesti huomauttanut olemassaolostaan, kuin olisi hän vasta tullut tietoiseksi itsestään, ikäänkuin rajoittunut ja eristynyt kaikesta muusta. Ja yhä selvemmin vakiintui hänessä se tieto, ettei hän milloinkaan tuhlaa. Siitä ruveten hän myös karttoi katsomasta peiliin niin vakavasti kuin silloin.
Sen kerran jälkeen joutui Olga moniin häihin, tansseihin ja muihin juhliin. Hän tunsi kevyttä hurmaa, kun nuorukaiset tanssissa vetivät häntä lähemmäksi. Hän antoi sen juuri tapahtua, mutta säilytti koko ajan varovaisen otteen. Ja tanssin jälkeen hän katseli samoja nuorukaisia kuin joitain kauniita ja mielenkiintoisia olentoja, joilla oli jokin sanoin selittämätön merkitys häneen itseensä nähden, mutta jota merkitystä hän vaistomaisesti karttoi lähemmin itselleen selvittämästä. Hänen kotipiirissäänkin näyttäytyi silloin tällöin joku nuorimies, jota isä ikäänkuin piti hänen edessään muutamia päiviä ja huomattuaan, ettei asioista mitään tullut, päästi jälleen menemään. Isä ei puhunut eikä edes viittaillut koskaan mitään, mutta aina, kun tällainen nuorimies oli poistunut, oli hän apea niinkuin se, jota ei onni olekaan suosinut arpapelissä, musta parta ikäänkuin vaikeni ja piti valkoisia hampaita näkymättömissä.
Isän järjestelyt eivät sujuneet, mutta pääkaupungissa oleskellessaan tuli Olga itsestään ajatelleeksi naimisiinmenoa. Häneen hiipi sellainen tunne, että jokin kauan kestänyt jakso hänen elämästään pian läheni loppuaan, että kohta tulisi aika, jolloin hän ei enää voisi nauttia tuosta jäseniensä olemassaolosta ja pidättyvästä tuhlaamattomuudestaan, ja että kun se kaikki loppuisi, niin silloinhan ei enää olisi mitään. Hän sai myös syytä epäillä isänsä varallisuutta, uhkasi tulla muutos elämäntapoihin. — Ei-ei, ei-ei, ensikerralla katson Bruniusta silmiin, ajatteli Olga ja samalla hänet valtasi jonkinlainen lievä hätä, niinkuin sen, joka jyrkänteen reunalla näkee, ettei enää pääse takaisin.