Malkamäen yksinäisyydessä hän vasta oikein selvästi tajusi tämän uuden vaiheensa alkaneeksi. Hänen kymmenen vuotta vireessä ollut sisäinen pontimensa höltyi nyt nopeasti, hän tunsi joka hetki antavansa myöten jollekin näkymättömälle jännitykselle. Niinkuin edellä jo on kuvattu, heräsi hänessä samaan aikaan hurmaava halu itse hellittää ponnin ja salaa kokea höltymisen täysi vauhti… Hän jo nautti siitä etukäteen — ja silloin lähetettiin hänelle Elias. Yksi osa hänen olemuksestaan alkoi silloin väristen seurata erästä toista osaa, joka omituisen tyvenesti harkiten teki tekosiaan.

Mutta palatkaamme jo runollisuuteen, akkunassa näkyvään nykyiseen
Olgaan, kulleroitten kukkimisaikaan.

Kas, mutta Olga onkin kadonnut akkunasta, siinä ei ole enää ketään, sen läpi näkyy salin ilmaa. Minne meni nainen? Meni ensin ulos, sitten polkua alas, tallin taitse, aitan ohitse; nousi ylös mäkeen maanpinnan värien ja tuoksujen liehtoessa aikeita ja ajatuksia…

Kukkia on taivasalla monenlaisia. Mutta kullakin lajilla on vuorokaudessa hetkensä, jona sen henki ja elämä ovat herkimmillänsä. Niinpä on hauskinta löytää ruohosta kieloja illalla, mutta Veronican sinisilmä on selkeimmillään ennen puoltapäivää. Veronica kukkii parhaillaan siihen aikaan, jolloin kesä juuri on varmasti vakiintunut, ohra itänyt ja haavanlehti jo verhoo koko puun. Kukkia on kaikkialla matalassa ruohossa, ne ovat lehtihangoissa höllässä kuin perhoset, terät irtaantuvat helposti ja mukana seuraa kaksi hentoa hedettä. Mäessäkävelijä tulee poimineeksi Veronican, sillä se on ensimmäisiä edustajia kesän varsinaisesta kukkarunsaudesta. Potemilla kukkii myöskin jo ja kurjenpolvella on suuret lehdet. Ne tuntee parhaiten Korkeen Lyyli, sillä hän leikkaa niitä sakaksiksi lehmille, ehtoopäivällä. Niiden päälle valellaan kuumaa vettä, ja silloin niistä lähtee tuoksu, joka on tuttu jo pikkutyttö-kesiltä.

Voi eritellä Veronican kukan viimeistä solua myöten, voi syventyä sen siniseen pienoismaailmaan, sieltä löytyy suonia ja tiehyitä, nestettäkin ja pölyä. Sellaisen pienen kukanterän muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu. Yli kukkien ja lehtien astuu täysikasvuinen, kaunis nainen. Hän on seisonut mäen laella ja katsonut alas, hän ei ole itse nähnyt mitään, mutta hän on varma siitä, että hänet on nähty. Siksi hän nyt laskeutuu mäen laelta järven rantaan päin, jonne ei taloa enää näy. Hän tulee ihan rantaan asti ja tuntee sen lemun. Hän ei aio mennä uimaan, mutta aukaisee kuitenkin muutamia nappeja puserostaan, hän on vain menevinään. — Ei-ei, ei hän odota tänne ketään, häntä vain muuten viehättää olla menevinään uimaan. Ilmasta on jo aikaa kadonnut aamuinen virkeys. Nyt on jo melkein kuuma, näköpiirin laidat sumenevat päivänsavuun. Nainen seisoo rannalla ja tuijottaa yhteen paikkaan, silmä näkee pienoismaailman ja sielu aavistaa suuren maailman. Hän itse on irtonainen erikoismaailma siinä välillä. Mäen takana on toinen, jota hän tahdottomasti tuntee kaipaavansa. Korva ikäänkuin pinnistää kuullakseen, viekö väreilevä ilma kaipuuta eteenpäin, perille päin, hänen itsensä tahtomatta.

Olga on kierrellen tullut siihen paikkaan, josta hän kerran poimi orvokin, ja palaa nyt taloon samaa tietä kuin silloin, Eliaksen akkunan ohitse. Elias seisoo akkunassa, kumpikaan ei tervehdi. Kun Olga on päässyt ohi, tulee Elias ulos. Olga seisahtuu lehmuksen juurelle. Elias huomaa ikäänkuin sivultapäin, kuinka hän kävelee Olgan luo. Olga tuntee ajattelevansa aivan näillä sanoilla: — Tuossa nyt on Elias, tuossa ihan lähestyy. Nyt minä alan —

Molemmin puolin lyövät sydämet omine valtoineen, ja sielut ikäänkuin jäykistyneinä vetäytyvät erilleen siitä, mitä suut puhuvat. Olga nojaa lehmukseen ja työntäen esiin jalkateränsä ja katsoen Eliasta silmiin, sanoo vakavasti:

— Pane kiinni minun kengännauhani, se on auennut.

Ujo sielu melkein jähmettyi siitä, mitä suu oli ääntänyt. Se oli sanonut: pane nauhat kiinni, sinä…

Tämä oli ensimmäinen vakava kohtaus Olgan ja Eliaksen välillä. Molemmista tuntui senjälkeen siltä, kuin he olisivat jonkin näkymättömän valloissa, ei omissaan. Lempi kuumeni kuin taivaiden pouta. Päivä oli malttamaton, ilta uneton, aamu toivoa täynnä. Mitä teki Olga taas seuraavana aamuna? Höltymisen vauhti oli korkeimmillaan: Olga katseli jälleen suureen kuvastimeen. Hän väänsi ovet säppiin ja otti kissanpojan syliinsä. Sen peilikuva antoi saman vaikutelman kuin se itsekin, niin että Olga ja hänen kuvansa ymmärsivät toisensa ikäänkuin kissapojan välityksellä, joka katseli kummankin povelta.