(Tanssin jälkeen)
Sillaikaa kun nämä tapahtuivat, oli nurkissa, pielissä ja pihamailla säilynyt juhannusyön runollisuus, niinkuin pitkä rauhallinen luonnonilmiö olemukseltaan perin vieraana kaikille kihlajaisille, lauluille ja tansseille. Se on pitänyt hallussaan tyveniä, valoisia tanhuvia, joilla ihmisasumusten henki sekaantuu ympäröivän maiseman henkeen. Se on tyvenellä valollaan vaimentanut kaikilta näkyväisiltä ne piirteet, jotka päivän valossa olivat niille ominaisia. Se on harjulta katsellut kukkasten, koivujen, katonlappeiden ja vedenpintojen sopusointua ja pihoissa nukkuvia kaukaisten vieraitten rattaita. Harjulta se myöskin on nähnyt töllin matalan kamarinakkunan, joka antaa jalankäymättömälle ylenevälle kedolle. Se on laskeutunut yli puunlatvojen ja tuon kedon kukkapehkon, saapunut kamarinakkunan ruudulle, ja sen läpi katsellut pientä huonetta, jossa ei ole ketään. Mutta akkunalaudalla, ihan ruudun takana, on kirjava vihko kurjenpolvia ja leiniköitä. Se on kasvavan pikkutytön tekemä, se on ruudun takana…
Aurinko sallii maan ja ilman jatkaa tätä hetkeään neljä tuntia ja vielä vähän yli. Mutta sitten sen on noustava ja maan ja ilman on käännettävä katseensa sitä kohden, pois omista sisäisistä hienouksistaan. Mutta aurinko ei ole äkillinen, se ei tahdo yllättämällä päästä näkemään alaistensa hienoimpia, arimpia asioita. Se tulee hitaasti esiin, ja jos joku sen ensimmäisistä säteistä pääsee jotain näkemään, niin se on hienotuntoinen eikä vielä herätä… Kun säteitä tulee useampia, saapuvat ne lehtimajan koivujen luo ja aloittavat iloisen pikku pakinan, eivät tiedä mitään yöllisistä, ja koivunlehtien nuortea pinta välkkyy hymystä. Säteet jäävät siihen lehtien kanssa pakinoiden odottamaan, milloin itse auringon syrjä tulee näkyviin taivaan rannalle. Kukko huomaa sen ja kiekaisee. Silloin viimeisetkin kohdat havahtuvat yöllisistään. Säteitä on jo akkunaruuduillakin, mutta kaikki nurkat, pielet ja pihamaat, harjut ja katonlappeet ehtivät hyvin yöllisistä asioistaan itse aurinkoa vastaan, niin ettei tämä mitään huomaa. On aamu.
Yksi suuri tapaus loppuu ja toinen alkaa niin verkalleen, että maanpinnalla, valmistuessaan yöstä päivään, on aikaa katsella sivulleenkin. Eilen ehtootunteina, silloin kun yö alkoi, lähti asumuksista liikkeelle nuoria ihmisiä, joiden sieluihin ja silmiin näyttivät keskittyneen elämän hienoimmat kiihkot. Nämä ihmiset ja yötänsä alkava maanpinta olivat silloin myötätuntoisia ja läheisiä toisilleen. Ihmiset painuivat harjun taakse, ja heidän lähtöpaikoillaan alkoi yö. Nyt on aurinko palannut, ja jo palailevat ihmisetkin. Mutta maanpinnan ja ihmisen välillä ei nyt vallitse samaa kiihkeätä läheisyyttä kuin ehtoolla, sillä nyt he kohtaavat toisensa auringon, heitä kumpaakin ylemmän nähden. Mutta mitään sanomatta he kumminkin voivat katsella toisiaan ja toistensa ilmeistä ikäänkuin arvata, mitä yöllä on tapahtunut.
Lyyli ja Elias laskeutuvat jo harjupolkua alas Korkeeseen. He eivät puhu mitään toisilleen, mutta silti on heidän sielujensa välillä mitä vilkkain vuorovaikutus. Sentähden he ovatkin vaiti. Vaitiolon sisällys alkoi erityisesti jännittyä siitä hetkestä, jolloin he ylhäällä harjulla sivuuttivat tavallisen kohtaamis- ja eroamispaikkansa. Tällä kertaa he tulivat sen ohi pysähtymättä, ja kumpikin koetti olla niin, kuin ei pysähtyminen olisi mieleenkään muistunut. Aamu oli vielä hiukan viileähkö ja siksi oli heidän kulkemisessaan jotain hätäilevää, niinkuin pääasia nyt olisi ollut päästä lämpöiseen… Tuolla lailla nyt Lyyli ja Elias aikaisen aamuauringon valossa tulevat Korkeen pihaan. Lyylin on käynyt hyvin tanssissa, hänellä oli koko ajan se tunne, että Elias hänestä pitää, että hän on tanssiväen paras tyttö. Aamupuolella, havaitessaan Herttuan ja Harjunpään Annan lähentymisen, hänelle tuli kiire halu päästä Eliaksen kanssa pois näkemästä sitä. Tanssiessaan hän kuiskasi Eliakselle: "Mennään kotio jo!" Elias pusersi häntä ja vastasi: "Mennään vaan!" Tästä sananvaihdosta alkoi se vaitiolo, joka vielä jatkui, kun he tulivat Korkeen veräjästä pihaan ja siitä aittaan. Aitan ovi painui heidän perässään kiinni ja jäi ikäänkuin jännittyneen näköisenä olemaan kiinni kaksi tuntia. Kokonaista kaksi aamutuntia. Auringon valo on jo siksi kirkasta —ja muutenkin tämän juhla-aamun tähden sulkeutukoon ovi. Olkoon tämä musiikkinäytelmä. Soittimet toistelevat aiheita näiden ihmisten aikaisemmista kohtauksista ja tunnelmista, ja katsojat pitävät jännittyneinä silmällä taustassa olevaa sulkeutunutta aitanovea. Soittimet kertaavat aiheita aina ihanasta ensi kohtauksesta asti, jolloin poika lausui: "Kuin olet voinut?" ja tyttö vastasi: "Hyvin vaan!" Sitten kesäöitä harjulla rastaanlauluaiheineen… Ja sävelten kannatuksilla liittyy koko tämä tarina kuulijan maailmankuvaan, ja yhä kiinni pysyvä aitanovi on silmälle sama, mitä sävelet ovat korvalle…
Kunnes sävel hiljenee ja lupaa jotain pian tapahtuvan. Sivustalla näkyvä tuvanovi aukenee ja tytön isä pistäytyy ulkosalle. Tästä tietämättä raottuu samassa myös aitanovi, mutta vetäytyy kiireesti jälleen kiinni. Isä huomaa sen ja katsoo vähän aikaa kiinteästi sinne päin. Hän ei kumminkaan mene aittaan… Soittimet tulkitsevat hillittyä jännitystä… Isä menee takaisin pirttiin, ja parin hengenvedon päästä aukenee aitan ovi uudelleen. Nuorukainen tulee ulos ja menee läpi pihan pakotetun rauhallisena, niinkuin tahtoisi sanoa: "Tiedätte hyvin, että minä aina vastaan teoistani."
Ja katsojat näkevät nuorukaisen etenevän pyhäaamuisessa maisemassa, jossa siellä täällä näkyy maitiaisten valkoisia siemenhöytöpalleroita kaikkinaisten kukkivien kasvien seassa; etenevän sinne päin, missä tapahtuivat edellisten näytösten lepikkokohtaus, kamarikohtaus ja kokonpolttokohtaus lauluineen.
Aitan ovi jää olemaan kiinni.
7.
(Ystävykset)