Elias tuli tupaan, silmäsi vuoteeseen, jossa Herttua nukkui, ja istahti sitten keinutuoliin. Aamun kirkkaus ahdisti väsynyttä, yhtäkaikkista mieltä. Elias katseli ystäväänsä, ja samalla hänestä tuntui kuin olisi katsellut tämän yön tapauksia eilenillasta asti ja aivan ulkokohtaisesti, niinkuin ne eivät olisi häntä ollenkaan koskeneet.
Herttua heräsi ja suoritettuaan tavalliset heräävän ihmisen eleet jäi läheisesti hymyillen katselemaan Eliasta. Sitten hän raukeasti lausui:
— Arvaas, onko rakkaus kaunista?
— On se, itsessään, vastasi Elias silmät kiinni.
— Arvaas, onko se rumaa?
— Hm, sitä en voi sanoa.
— Se on sangen rumaa, kun sitä oikein ajattelee, ellottavaa.
— Sinä olet häväissyt sitä, sanoi Elias viisaammalla äänellä.
— Kuinka ja koska rakkaus häväistään?
— Melkein aina silloin, kun rakkaus on niin sanottua onnellista, kun toisin sanoen päästään sen perille.