Se lataus, jota purkaakseen ystävät usein pitkänkin matkan päästä hakevat toisiaan ja purkauksen sopivasti tapahduttua mielellään jälleen eroavat uutta latausta kokoomaan, — se lataus oli nyt näiltä ystävyksiltä tällä kertaa purkautunut. He makasivat jo molemmat, ja toinen sanoi veikeyttä tavoitellen päätään kääntämättä: — No, terve nyt sitten. — Ja toinen vastasi, virallisesti korostaen jälkitavua: — Ter-ve.
Ulkona oli alkanut pitkä juhannus_päivä_. Rakennuksen toisessa päässä teki Eliaksen äiti jo nousua, mutta ylhäällä talossa nukkuivat äsken kihlattu Olga, Bruniuskin nukkui ja Olgan isä, ja Taave…
Ja Korkeessa nukkui jo Lyyli — ja siellä aurinkoisessa tanssihuoneessa nukkui tomukerros. Siinä ovat juhannusyön viimeiset tähteet, yön, joka ei koskaan tule takaisin samanlaisena. Ei tule enää tämä juhannusyö —eikä sen takainen aika.
KESKI-OSA
Auringon alla
Aatto on juhlista korkein.
Mutta kukkakansan juhlan aatto pääsi ohi kuin huomaamatta, ei oikein osaa sanoa milloin se olikaan. Ehkäpä se oli silloin kun Lyyli oli lähtenyt kotopihastaan tanssia kohden, kun ei hän enää ollut kodon näkyvissä, kun Korkeessa vanhukset ja pikkutytöt jo olivat nukahtaneet, eikä yksikään ihmissilmä katsellut Korkeen tanhuvia. Sama aattotunnelma näyttäytyi Malkamäen Taavelle, kun hän seisoi Vähänmäen nurkan takana ja kuunteli yhtäaikaa ruisrääkkää ja omien juopuneiden suoniensa tykintää ja silmät hajallaan katsoi näköpiirin rantaa ja tiedottomasti yritti hyrätä laulunsa alkua. Mutta niistäpuolin tuskin kukaan huomasi juhlan varsinaista alkua: toiset nukkuivat, toiset pitivät kihlajaisia, toiset tanssivat koko yön, jotkut tappelivat ja monet olivat aamua tyttöjen luona.
Ja juhannuspäivänä oli juhla jo menossa ja kaikki aattotunnelmat kauempana kuin milloinkaan. Näytti aivan luonnolliselta, että pihlaja ja koiranputki kukkivat, että leinikkö ja käenkukka kirjavoivat niittyjen painanteita, että oltiin pyhävaatteissa, ja että auringon iltavalo tuolla lailla kujeili riippakoivun lehvissä; että parvekkeella laulettiin, ensin koko laulu sanoineen ja sitten sama laulu vielä niin, että kaikki äänet hyräilivät. Laulu saattoi täysin antautua itselleen, oli riittävä pyhä-ilta ja ulkona vartioi pyytämättä käskemättä kesän nyt jo varmaksi vakiintunut täyteliäisyys. Huomispäivä oli oleva tämän jatkoa, sitten ylihuominen, ensi pyhä ja vielä sitäkin seuraava pyhä, ja niin edespäin kohden kesän laajinta ulappaa.
Vehreyttä ja kukkia on jo niin paljon, ettei siihen joukkoon enää osaa odottaa uusia kukkia, ennenkuin huomaa, että joku taas on ilmestynyt, joku, jonka muistaa kaikilta edellisiltäkin kesiltä. Sillä lailla niitä tulee yhä uusia ja kesän jatkuvaisuus säilyy. Pihlaja on siinä menossa huomaamatta lakannut kukkimasta ja eräänä iltana sinä keksit, että juhannuksesta on viikko kulunut. Kävelet puhdasta, kovaa tietä ja molemmin puolin on rukiinlatva pääsi tasalla, korsimeren pinnalla punertaa tähkäkerros pitkämielisen ilta-auringon valossa. Pienen pieniä survovia itikkaparvia viihtyy tien yläpuolella, ne näyttävät siinneen tien ja rukiin yhteisestä iltatunnelmasta… Mutta korkean rukiin juurella on jo hienoa hämärän tapaista ja ikäänkuin viileämpää, tähkät ikäänkuin pyrkivät nousemaan jostakin, josta ne eivät halua mitään tietää, ne vain tahtovat viivyttää siellä ylhäällä poistuvan auringon punaa. Aurinkoa vetää jokin sitä itseään vahvempi hellittämätön voima alaspäin, mutta painuessaan se kyllä omasta puolestaan myöntyy kaikkeen, hellittää päiväisen kireytensä, muuttuu punaiseksi ja antaa lukemattomien ihmiskasvojen, kukanlatvojen ja rakennusten päätyjen katsoa itseään päin silmiä. Mutta sitten se laskee, useita minuutteja aikaisemmin kuin juhannuksena. Juhannus on jäänyt.
Kevätrannikon viimeisiä runollisia saaria kesän ulapoille tultaessa olivat vuoden lyhin yö, kihloihin meno ja vähän sivulle päin aamuyö tanssin jälkeen. Juhannuspäivän ajan ne vielä näkyivät selvinä ja yksityiskohtaisina, mutta kun sitten useamman päivän auteret asettuivat väliin, niin ne yhtyivät yhä kauemmaksi jäävään kevään rannikkoviivaan, ja ne, jotka ulappaa etenivät, lakkasivat katsomasta niihin, katsoivat ulapan rannattomuutta ja sitten toisiaan. Tämä katseenkääntäminen tapahtui eräänä poutapäivänä.