Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

Brunius ja Herttua olivat poistuneet Malkamäestä heti juhannuksen jälkeen. Kesän koko kukkeuden ajan liikkuivat siellä Olga ja Elias. Vuoden lyhimpänä yönä heillä oli ollut kohtaus, joka ei ollut päättynyt minkäänlaiseen ratkaisuun, vaan päinvastoin lisännyt sitä näkymätöntä jännitystä, joka heidän välillään jo ennestään vallitsi, heti ensi kohtaamisesta alkaen. Juhannusyön tapaukset olivat heille kummallekin sen laatuisia, että niiden täytyi joko purkaa jännitystä tai lisätä sitä kaksin verroin. Jälkimmäinen vaihtoehto kävi toteen, Eliakselle oli juhannusyö ollut aivan erikoinen merkkitapaus, hiukan samantapainen kuin ensimmäinen kesäyö ensimmäisine suudelmineen, vaikka ulottuvaisuuksiltaan verrattomasti laajempi. Mutta nytkin oli hänen jälkitunnelmansa pääperustana se tieto, että oli kokenut sitä, mitä oli. Hänellä oli kymmenvuotiaan mieli, kun hän ihmetteli niitä teitä, joita kaksikymmenvuotias oli äsken kulkenut. Hän ikäänkuin vakuutteli itselleen, että niin todellakin oli tapahtunut, ja vakuutellessaan hän tarkasteli käsiensä ja sormiensa selkäpuolia niinkuin joitain olentoja, jotka olivat seuranneet häntä pikkupojasta tähän asti, ja nyt myöskin ihmettelivät.

Kolme päivää juhannuksen jälkeen hän vasta näki Olgan jostain kauempaa, niin ettei tämä häntä huomannut. — Siellä menee nainen, ajatteli Elias. Hän aivan itsekin havaitsi, kuinka hän nyt katseli Olgaa toisin silmin kuin viimeksi. Olga oli nainen ja hän, Elias, oli mies. Oli omituista, kuinka mitättömältä seikalta Olgan kihloihinmeno nyt tuntui. Siellä käveli Olga, mutta hän, Elias, oli ollut Lyylin luona … oli siis jotenkin yhtäkaikkinen asia, halusiko tuo nainen, joka tuolla käveli, vielä tuntea häntä vai eikö halunnut. Olga meni juhannusiltana kihloihin semmoisen miehen, Bruniuksen kanssa, ja Taave poika oli tilaisuutta varten tehnyt laulun Olgasta ja Eliaksesta: — "Malkamäestä tytär lähti ja kuljeskeli metsiin…" Elias tunsi olevansa sisäisesti kylläinen ja hyvinvoipa. Tuntui kumminkin hyvältä, että Olgan koti oli saman talon piirissä, että hän joka yönsä nukkui sadan askeleen päässä siitä missä Elias. Ja hyvältä tuntui sekin, että juhannus oli ohi, että oli poutaisia aikoja ja että maailmaa oli kaikkialla noiden näköpiirien takanakin; että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset maailmassa muodostivat oman ryhmänsä, jonka elämällä oli oma sisällyksensä; että maailmassa oli tyttöjä ja nuorukaisia.

Olga oli yksi tytöistä, täysi-ikäinen ja kookas. Mentyään kihloihin ja jäätyään sulhasestaan tänne Malkamäkeen hänkin tunsi olonsa tasaiseksi, mutta se tasaisuus oli ikäänkuin velvoitettua. Vaikka hän kuljeskeli mäessä yksinään, oli hänellä kumminkin sellainen tunne, että ihmiset hänet näkevät ja ajattelevat nähdessään, että hän on kihloissa. Nuo kuvitellut katseet pitivät yllä hänen tasaisuuttaan. Hänen ei tarvinnut erikoisesti ponnistaa ollakseen kulkematta Eliaksen akkunan ohitse, hän liikkui mieluummin ylhäällä mäessä. Sieltä mäestä katsoen hän huomasi uuden, kauniin alan, koivureunaisen, matalan niemekkeen malkamäestä pohjoiseen. Niemekkeen keskusta ja latva oli hakattu aukeaksi ja sen laidassa oli lato, mutta niemekkeen tyvessä oli vanha kallio, jonka laella kasvoi kääkkyrämäntyjä ja juurella möyheätä lehdikkoa. Hän meni sinne halki heinämaan, joutui kallion juurelle pienelle aukeamalle, istahti siihen ja lopulta riisuutui. Oli jo heinäkuu ja pouta.

Mutta mikä on se, joka alati painaa hänen oloaan, niinkuin epämukava vaate? Vaikka hän on siinä aivan vapaana, kenenkään näkemättä, kaukana talosta, niin ei sittenkään ole hyvä. Aurinkoinen taivas ja vihreät lehdet ikäänkuin sanovat: — Tämmöisiä me olemme, emme voi toisempia olla. Tämä on kesää, emme me muuta voi tarjota. — Mutta Olgaa sittenkin vaivasi jokin, häneltä puuttui jotakin ja erikoisen selvästi huomasi sen tällaisessa yksinäisessä täydellisen rauhan paikassa. Niinkuin olisi kuluva elämä jotenkin hänet jättänyt, niinkuin olisi kihloihinmeno ja siinä tällä tavalla näin oleminen ollut jotakin, jota elämä vieroi, jota se, tuo elämä, ei ryhtynyt vastustamaan, mutta ei liioin seurannut häntä tällä kihloissaolon tiellä. Näissä päivissä alkoi olla samanlaista tuntua, kuin niissä aikaisemman kevään viikoissa ennen muorin pojan tuloa ja sen seikkailun alkua.

Vieläkin selvemmin hän tajusi poudan karttumisen, ja että se tästä puolin päivä päivältä yhä tulisi karttumaan. Koko tuo taivas ikäänkuin oli menossa jonnekkin, se oli jo etääntynyt kauas, mutta hän, Olga oli siinä pensaitten vaiheilla unohtuneena, jäi jäämistään kaikesta tuosta jonnekin etenevästä, johon kuului väreilevä ilma, poutainen taivas ja koko maanpinnan yleisolemus. Hän oli kihloissa, oli huomaamattaan joutunut outoa, peloittavan tasaista tietä kulkemaan. Tosiaan, nyt hän huomasi: näinä viime aikoina hän oli hengessään vielä vallan seurustellut kihlattunsa kanssa, ja juuri sillaikaa oli ilma ja taivas, tuo "elämä", tuo … päässyt hänestä noin kauaksi. — Hän ponnahti seisaalleen, niinkuin jostain hätääntyneenä. — Yhä selveni. Hän näki noiden juhannusten edellisten viikkojen elämän, näki itsensä siinä; näki kuin jonkin onnellisen taideteoksen yleisvaikutelman. Ja samalla näki uudelleen sen hienoisen tolkuttomuuden tunteen, joka oli täyttänyt aikaisemman kevään ajat, kun hän täällä yksin oli ja nukuskeli … ja samaa oikeastaan oli ollut kaikki sitä ennenkin … miehet, joita isä oli tuonut häntä piirittelemään… Bruniuksen asia on selvä, se on toista se… Mutta tämä olotila, jossa nyt kuljen, sekin on aivan toista … minä olen jäänyt jostakin…

Hän alkoi kiireesti pukea vaatteita ylleen, niinkuin olisi ollut viimeinen rientävä tilaisuus korjata jotakin. Kuitenkaan hänellä ei ollut mitään selvää ajatusta siitä, mitä hänen nyt tilansa huomattuaan piti tehdä. Tähän hän vain ei enää voinut jäädä kylpyään jatkamaan, jonnekin oli mentävä, liikuttava. — Tämä kedon kohta tässä kallion juurella tuntui nyt melkein rakkaalta, se ikäänkuin näytti innostuneen varmalta, että hän, Olga, vielä ehtisi mukaan, kun vain pian lähtisi… Olga lähti kotia kohden kiireesti. Kallio jäi sinne paikoilleen, mutta sen luo palataan vielä monesti. Siellä parhaiten tuntuu karttuva pouta, se, jota tavoittaen Malkamäen Olga tuolla rientää.

Olga, kookas, kaunis nainen, riensi jonnekin tässä poudassa, ja ajatukset ikäänkuin hienosti tärisivät siinä menossa. — Poika, Elias, on minusta vieraantunut. Kuinka käyttäydyin silloin juhannusiltana? Ja se laulu… — Taas Olga näki tuon keinotekoisen olonsa näinä viime päivinä, kuinka hän muka ei ollut Eliasta muistanut, kuinka hän oli ollut "kihloissa" tyhjille huoneille ja mäen pensaillekin ja yksin kävelevälle itselleen. — Kihloissa hän tietysti oli, se oli varmaa ja selvää, ei sitä enää tarvinnut muistaa, se seikka ikäänkuin säilyi jossain tuolla kotona kamarissa. Sitä seikkaa ei koskenut tämä hehku, tämä oli muuta … jotakin oli jäänyt omiin valtoihinsa, sillaikaa kun hän päivästä päivään vaistomaisesti tuijotti kihloissaoloonsa.

Kallion juurelta lähtiessään ei hän ollut mitään tekoa suunnitellut, mutta hänen itsensä sitä tajuamatta oli ensimmäinen teko kumminkin ihan selvä… Hän oli ollut pitkät ajat erossa Eliaksestaan, odottanut ja epäillyt. Nyt on hänellä suloinen, jännittävä epävarmuus, onko Elias nyt palattuaan entisellään, ja saako hän akkunan ohi kulkiessaan nähdä hänet, niinkuin silloin, sinä hetkenä, kun he rakastuivat. Onko Elias akkunassa ja hymyilee hänelle! Poudat ovat alkaneet…

Olga tuli ja käveli hiljallensa ylöspäin tuttujen akkunoitten ohitse. Kun Elias tuli akkunaan, niin hän punastui ja tunsi silmiensä kostuvan. Hymyily ja pään nyökkäys eivät ollenkaan olleet hänen omissa valloissaan, ja siksi ne ilmeisesti hämmästyttivät akkunassa seisovaa poikaa. Kumpikaan ei saanut mitään sanotuksi. Muutamien minuuttien kuluttua siitä, kun Olga oli mennyt akkunoitten ohi, ilmaisi taivas ja maa ja koko näköpiiri sekä Olgalle että Eliakselle sen uuden ikäänkuin ajattoman sävynsä, jonka ne olivat saavuttaneet sillaikaa, kun he olivat tuijottaneet kevätrannikon viimeisiin häipyviin saariin. Nyt he kaukana kesän ulapalla, näin eräänä päivänä lakkasivat katsomasta niihin; katsoivat ulapan rannattomuutta ja toisiaan. Oli selvää, että he näin äkillisestä katseen kääntämisestä tunsivat kevyttä huimausta sen illan. Mutta seuraavana päivänä eivät he enää sitä muistaneet. Pouta oli heidät käsittänyt, ei näkynyt rantoja eikä rajoja, ei poudan eikä kesän. Mennyt juhannus ja siihen päättynyt aika kuului heistä kummastakin niin etäiseen vaiheeseen, ettei ollut varmaa, oliko sitä elettykään. Olga kirjoitti kirjeensä Bruniukselle sillä tavoin, kuin jos jossain korkeassa juhlassa olisi pistäytynyt sivuun pesemään kätensä lisätäkseen olonsa miellyttävyyttä. Kirjoitettuaan hän jälleen meni soittamaan ja soitti niin kauan, kuin näki… Sen jälkeenkin hän vielä liikkui ulkona ja saattoi siellä nähdä Eliaksenkin. Laakso-alueen takaa ohi lehmusten ja yli taloon nousevan tien näkyi myös auringon punainen syrjä, joka omituisesti toi mieleen jonkun kaukaisen entisen kesän… He eivät joutuneet puheisiin, jokin pidätti heitä.

* * * * *