Olgan avioliittoon meno järjestettiin ja kaikkien siihen kuuluvien tapausten päivät määrättiin. Ne olivat mieluisia tehtäviä. Kun tiesi hääpäivänsä, saattoi ikäänkuin pidellä käsissään aikaa tästä siihen asti. Se muodosti jonkinlaisen kokonaisuuden, oli kuin yksi ainoa kuviteltu poutainen näköala, jonka jokainen kohta oli sykähyttävän sisältörikas. Sen vuoksi oli suloisen tuskallista siihen ryhtyä.
* * * * *
Olga on myös hätääntynyt Eliaksen suhteen ja yhä kuluvan ajan suhteen, ja se pidättää heitä joutumasta puheisiin. Elias menee ohi talon, niin että Olga hänet näkee, menee mäen lapetta ylös ja kiipee kivelle istumaan. Hän on ilman lakkia, paidanrinta napittamatta ja avojaloin. Olga näkee hänet ullakon akkunasta. Olga tulee ulos sidehuntu päässä ja etenee heinämaan halki pohjoista kohden, tulee kallion juurelle asti, niinkuin tosiaan olisi jo kotona päättänytkin sinne mennä. Hän aukoo vaatteitaan mutta ei riisu niitä, sillä eihän hän aio kylpeä… Hän on ryhtynyt tuohon monikohtaiseen, sisältörikkaaseen, jota hän ikäänkuin pitelee käsissään — aikaa tästä häihin. Tämä nyt on yksi pienoiskohta siitä kokonaisuudesta, hän on nyt näin tullut tähän kallion juurelle… Mutta tämä ei ole mitään, ei mitään… Olga tuntee, ettei tämmöinen ollenkaan kuulu siihen. Tämä on tylsä harha-askel. Sillä hänhän ei odotakaan tänne ketään. On vastenmielistä ajatellakin, että joku nyt tulisi hänen perässään.
Hän nousee ja palaa kotiin ajattelematta mitään. Siinähän se salaisuus on: ei pidä ajatella mitään. Hän kulkee verkkaisin, notkuvin askelin, ja vaikkei hän vähääkään kuvittele, että joku sitä näkisi, huomaa hän keimailevansa ja nauttivansa siitä itse, yksin… Siinä tunteessa on tämän häihin johtavan pouta-ajan oikeata suloa. Hän ei enää toiste tee tuollaista tarkoituksetonta matkaa kallion juurelle.
* * * * *
Elias ei näe Olgaa muutamiin päiviin ja hän vaistoaa kyllä, että sellainen näkemättä oleminen kasvattaa tuoksua tähän poutakauden huumaavimpaan kukkaan. Sillä Olga on hänen. Ja ihan toinen Olga, kuin se oli, joka tahtoi häntä halata vuoden lyhimpänä yönä, ja sitten ällistyttää kihloihin menemällä. Se Olga meni sitä tietä olemattomiin … tämä on vasta sen jälkeen kuin huomaamatta ilmestynyt jostakin. Tämä kulkee toisia teitä… Siitä edellisestä oli Elias äskettäin vielä ajatellut: "On yhtäkaikkista, haluaako se nainen jatkaa minun kanssani vuoden lyhintä yötä. Jos haluaa, niin minäkin haluan." — Mutta tämä on toista, tässä ei ole ollenkaan kysymyksessä mikään haluaminen. Tässä on jotakin kohtalomaista.
Elias tunsi tehneensä mieltä etovan virheen silloin, kun hän niin tarkoituksellisesti oli kävellyt talon ohi mäkeen ja istuskellut siellä kivellä avopäin. Oli ihan kuin luonnonlakien mukaista, että Olga poistui talosta toisaalle päin: hänellä, Eliaksella, oli tilaisuus korjata virheensä palaamalla sillaikaa vähin äänin kotiin ja pysymällä sitten näkymättömissä. Hän tunsi jälleen olevansa oikeassa tahdissa tämän huumaavan kohtalon kanssa. — Jonkin seikan tajuaminen kohtaloksi tuottaa aina huumausta.
Pitkällinen pouta kasvatti näköpiirin laitoihin päivänsavua, joka omituisesti himmensi paikallisuuden tunnetta. Joinakin hetkinä tajusi vain elämän ja auringon. Päivän mittaan ei aurinkoa voinut katsoa, sen alla täytyi vaeltaa aivan kuin se olisi sieltä ylhäältä yhäti seurannut, tekikö elämä tehtäväänsä, ja omia tarkoituksiaan varten kasvattanut päivän savua. Ei enää tullut mieleen, että maailmaa oli kaikkialla näköpiirin takanakin ja että kaksikymmentä täyttäneet nuorukaiset muodostivat turvallisen, maailmaa vallitsevan ryhmän. Elias tuskin tajusi muiden olemassaoloa kuin itsensä ja tämän nykyisen huumaavan erikoiselämänsä auringon alla päivänsavun rajoittamassa maailmassa.
Päivät pitkät hän kulki ulkosalla ja nautti siitä tiedosta, ettei kukaan olisi osannut hakea häntä sieltä, missä hän oli. Niin hän joutui sen kallion laelle, joka oli sen koivureunaisen niemekkeen juuressa. Malkamäki näkyi sinne aivan oudolta taholta, näki yhtäaikaa talon ja poudan. Vahventaakseen vaikutelmaa hän nousi mäntyyn, kääkkyräisten oksien sekaan. Tästä puolin hän kulki joka päivä sinne kalliolle, mutta ei heinämaata pitkin talon näkyvitse, vaan kiertoteitä.
* * * * *