Eräänä päivänä Olga ajatteli: — Kuukausi on vielä aikaa häihin. Tänään minä tosiaan voin mennä kylpemään sinne hauskaan paikkaan. — Ja hän lähti yhtäläisin notkuvin, onnellisin askelin, kuin silloin viimeksi oli täältäpäin palannut, ja tunsi tyydytystä siitä, ettei hänen menollaan ollut hiventäkään mitään muuta tarkoitusta kuin kylpeminen.
Hän tuli kedolle kallion juurelle ja laittautui kylpemään. Hänen oli aivan erikoisen hyvä olla. Hän oli taas täysin mukana siinä, josta taannoin tässä samassa paikassa oli tuntenut jääneensä: tuossa ilman, auringon ja maan nimittämättömässä yleisolossa. Jokainen kohta, jota hän siitä makuulta tuli tarkanneeksi, näytti hillitsevän hänen onnellista oloaan. Suuri koivu nousi maasta pensaikon keskeltä ja sen ylimmäiset pienet lehvät rajoittuivat taivaan lakeen; juuri eli toisin kuin latva, mutta molemmat tarvitsivat toisiaan. Siihen havaintoonsa hän tuijotti kauan, niinkuin olisi keksinyt siinä jotain rinnakkaista omalle nykyiselle tilalleen…
Antaakseen auringon paistaa kaulaansakin hän selällään maaten taivutti päätänsä hiukan taaksepäin, niin että näki alhaalta ylöspäin pitkin kallion kuvetta, näki kääkkyräisen männynkin. Sydän tytkähti rajusti, mutta hän salasi sen taivaanlaeltakin, jota hän samassa huomasi kiinteästi tutkivansa. — Tuossa korkeudessa tuolla … tuntuu siltä kuin sinne joka hetki ilmestyisi jotain, jota en oikein erota.
Hän ei enää katsonut ylös mäntyyn, vaan jälleen noihin koivun latvoihin, jotka nyt näyttivät olevan levottomassa jännityksessä, vaikka hän olisi niitä kuinka tyynesti katsellut. Nyt oli pouta auringon alla.
Olga viipyi siinä asennossaan, kunnes tunsi polttoa ihossaan. Silloin hän jäseniään oikaisten taas katsoi ylöspäin pitkin kallion kuvetta ja männyn kääkkyröitä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin poudan heijastelua kaikkialla.
Poutaa oli siis jatkuva huomennakin.
* * * * *
Nyt oli jo ne ajat, jolloin vahvassa ruohostossa vallitsivat päivänkakkara, suurikukkainen kurjenkello ja angervo eli vormu. Niitä kasvoi moniaalla rinnatusten antaen ylenpalttisesti tilaisuutta ikivanhaan ihmettelyyn: kuinka samassa maassa pienistä, mitättömistä siemenistä saattoi kasvaa noin erilaisia kukkia. Päivänkakkarat ovat kuin tyyliteltyjä, sädehtiviä, viattomia silmiä, jotka eivät lakkaa kummeksumasta aurinkoa, sillaikaa kun kurjenkellon kuvut riipuksissa toinen toisensa yläpuolella elävät omasta sinestään. Vormu on korkea ja väkevätuoksuinen. Näitä kukkia ei kukaan tule murtaneeksi juhannuksen aikaan.
Nyt ne kukkivat, ja niiden heijuvalta kukanreunalta katsellen näkisi pienoisen, mutta silti kaikkisisältävän ja -ilmaisevan kuvaelman näin pitkälle ehtineestä maanpinnan kesästä. Näköala ulottuisi muutaman kymmenen perhossiiven työnnin päähän joka suunnalle yli heinäkasvien korsimetsän. Sillä nyt on myös heinäkasvien valtakausi, niiden tähkäröyhyt ovat leveimmillään useat heilivät, toiset ovat jo heilineet. Niiden mätästävät tyvet täyttävät tasasoukilla aluslehdillään kaikki muiden kasvien välit ja muodostavat monisokkeloisen aarnion, joka ylhäältä kukan reunalta katsoen huimaa ja vetää puoleensa, niin että mielellään jälleen hukuttaa katseensa autereiseen pienoisilmapiiriin, johon silloin tällöin jostain ulkopuolisesta näkymättömyydestä ilmestyy perhonen tai sudenkorento ja jälleen häviää heinänröyhyjen taakse… Sellaista on elämä erään ladon seinustalla päivänkakkaran, hirvenkellon ja vormunkukan vaiheilla.
Päivänkakkaran tiiviitten keltaisten kehräkukkatorvien välissä asuu neulankärjenkokoisia mustia eläviä. Ne eivät liiku sieltä minnekään eikä niillä ole maailmasta eikä elämästä muuta käsitystä kuin hyvin heikko tajunta siitä, että ovat olemassa. Mutta eräänä päivänä tapahtui suunnaton mullistus eräässä päivänkakkarassa ladon seinustalla lähellä hirvenkelloa ja vormunkukkaa. Päivänkakkara kaikkine mustine elävineen tempautui paikoiltaan ja kiiti jonnekin ilmassa, kunnes lakkasi kiitämästä, mutta ei sittenkään pysynyt paikoillaan. Valkoinen laitakukka irtaantui käsittämättömällä voimalla ja hävisi jonnekin, sitten seuraava ja niin kasvoi aukko laitakukkien säteistöön, samalla kun kuului jokin höpisevä yksitoikkoinen ääni. Muuan mustista elävistä oli siinä menossa joutunut päivänvaloon ja näki hirvittävän käden, joka tempoi laitakukkia, ja suun, joka toisti sanoja. Kauempana näki vielä silmät, jotka seurasivat kätten työtä. Musta elävä oli kauhuissaan hävityksestä ja niistä näköaloista, jotka sen ympärillä keikkuivat ylös-alas. Mutta kun kaikki laitakukat olivat olemattomiin hävinneet, jäivät suuret silmät hievahtamatta tuijottamaan päin elävää. Sitä kesti sangen kauan. Mutta sitten lähestyi elävää pitkä karanko, taitettu heinänkorsi ja rupesi itsepintaisesti tyrkkimään, kunnes elävä havaitsi olevansa sen korren murretussa päässä ja taas kiitävänsä halki avaruuden. Sitten elävä putosi johonkin väljään, viileään siniseen pussiin, ja kun se siellä oli päässyt jaloilleen, ei kortta eikä silmää enää näkynyt. Liikutuksen turruttamana viipyi elävä hetken paikoillaan ja lähti sitten varoen tarkastelemaan tätä uutta, ihmeellistä sinimaailmaa. Tullessaan ensikerran kellokuvun reunalle, näki se vähän matkan päässä heinäntähkäröyhyjen yläpuolella valtavan vormunkukinnon, joka ikäänkuin lupasi uusia vielä paljon ihmeellisempiä seikkailuja, mutta ei sanonut millaisia ne tulisivat olemaan. Olipa maailma pyörryttävän laaja tuonne päin. Pieni, musta elävä oli sen yhdessä laidassa. Takanapäin maailma päättyi sinikuvun umpinaiseen pohjaan.