* * * * *

Näin sekaantuvat suuruuden ja pienuuden käsitteet. Mutta se ei ole vaarallista, sillä jos putoo, niin jonnekin sitä aina putoo, ja kaikkialla on olevaista. Koko tämä poutainen avaruus on täynnä kohtia, joista lähtien huumaantunut ajatus voi painua kuinka syvälle ja levitä kuinka laajalle tahansa… Tuolla Elias lähestyy Malkamäkeä. Hän loikoi äsken pitkät ajat niemekkeellä ladon seinustalla ja varjellakseen runsaitten elämystensä kukkuraa läikkymästä pois hypisteli päivänkakkaroita ja kellokukkia, kunnes elämän ja auringon tämänpäiväinen tasapaino alkoi höltyä iltaa kohden… Ja jos runon katse kulkee satatuhatta kukanväliä etelää kohden, voi se siellä sattumalta keskellä tulevaa yötä osua valvovaan ihmissieluun, joka tuntuu kummallisen tutulta.

Kolmekymmentä päivää ja yötä

Kun Elias silloin juhannusaamuna aikaisin oli Lyylin aitasta lähtenyt ja ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, jäi Lyyli yksin aitan pimeyteen. Jokin hieno, punainen valosuihku tosin pääsi sisälle jostain raosta, jota ei mikään muu silmä olisi keksinyt kuin auringon silmä. Lyyli jäi vuoteeseensa valvomaan ja odottamaan, milloin hänen tajunnastaan poistuisi tämän yön tapausten jälki! Hän tunsi sen jäljen aivan kuin lyönnin jälki tuntuu kauan sen jälkeen kun lyönti annettiin. Pitkään aikaan hän ei ajatellut mitään yksityiskohtaista, hän vain seurasi jäljen jatkuvaa tuntumista. Täytyi maata ihan hiljaa, ei voinut jäsentään järkyttää. Minkä tähden se oli tarpeellista, sitä ei tyttö tiennyt, mutta vaistomaisesti hän vain säilytti saman perusasennon, joka hänellä oli ollut Eliaksen poistuessa. Hänestä tuntui semmoiselta, että jokin, joka nyt vielä on kohollaan entisessä hahmossaan, heti luhistuu, jos hän hiukankin liikuttaa jotain jäsentään.

On tapahtunut suuri, pitkä onnettomuus, jonka merkitystä ei nyt vielä tällä hetkellä tajuta, mutta jonka Lyyli nyt on siinä näkevinään aitan pimeydessä valvoessaan. Se on laaja onnettomuusvaihe, jonka alaisina ovat olleet kaikki ihmiset, vieläpä nämä viimeiset päivätkin semmoisinaan ja taivas ja ilmakin. Ne ovat kaikki mitään näkemättä innokkaina eksyneet tuota laajaa onnettomuusvaihetta toteuttamaan ja olleet koko ajan sellaisen harhatunteen vallassa, että heidän elämänsä on tuona aikana ollut tavallista sisältörikkaampaakin. Eliaksen ja hänen, Lyylin, viimesunnuntainen kohtaus oli ollut jo täyttä onnettomuutta, ja nyt vasta näin katsoen selveni se hänen silloinen aamupäiväinen ahdistuksensa, ihmeellinen päivänsavun paljous ja siihen liittynyt mielikuva ympäröivästä, tänne telkeävästä maanpinnan palosta. Silloin onnettomuus jo oli täydessä vauhdissa. Ja sitten maanantai-iltana harjulla… Elias oli tehnyt niin ja niin, aivan kuin olisi tietoisesti onnettomuutta valmistanut. Ja sitten tanssit, koko tanssiväen yhteentulo … illan varjossa hyvin edistyvä onnettomuus johdatti ne kaikki sinne Linnaan … hänenkin, Lyylin, täytyi mennä sinne, vaikkei milloinkaan ennen ollut käynyt. Ja Harjunpään Annan ja sen Herttuan … kaikki oli onnettomuuden yhä tiivistyvää kudosta. Lyyli muisti, miltä hänestä oli tuntunut nähdessään Annan ja Herttuan lähestymisen; hän oli vaistomaisesti sitä kavahtanut ja pyrkinyt Eliaksen turvissa pois ja ollut onnellinen, kun pääsi lähtemään, eikä ollenkaan epäillytkään ottaa Eliasta mukaansa tänne vuoteeseen asti. Se oli vaistomaista onnettomuuden pakenemista. Se, mitä sitten oli tapahtunut, oli sinänsä pieni sivuseikka, jolla ei nyt ajatellen ollut ulottuvaisuutta tätä vuodetta kauemmaksi, vaikka se olikin outo ja ihmeellinen asia. Ei olisi kannattanut sitä niinkään paljoa vastustaa, kun kerran se käsittämätön laajempi onnettomuus jo oli sellaisessa vauhdissa. Tämä tässä tapahtunut, se oli pienen pieni sivuseikka, jota eivät nuo laajemman onnettomuuden alaiset olisi käsittäneet edes samaan yhteyteen kuuluvaksikaan… Mutta he eivät nytkään vielä tienneet minne päin heidän vauhtinsa heitä vei. Lyyli oli näkevinään Eliaksen kasvot. Niistä kuvastui tuo kiihkeä vauhti kauhistavan selvänä. Elias oli tullut tänne aittaan ja tehnyt Lyylille niin, ihan kuin sivumennen ja jonkun salaisen tahdon pakottamana, ja sitten taas kiiruhtanut pois jonnekin, tiedottoman onnettomuuden alaisena. Voisiko hän, Lyyli, tästä juosta Eliasta tavoittamaan? Ei voisi, ei voisi. Hän ei voisi siitä liikahtaa. Koko avaruus näkisi hänen päältään onnettomuuden, kaikki tajuaisivat siinä hetkessä koko asian, näkisivät viime päivien menon, näkisivät jo, kuinka hänen, Lyylin, on käynyt, että hän on niin ja niin — ooh! ne seikathan ovat yhteydessä toisten kanssa … minä olen … Lyyli voihki unessa, sillä hän oli lopulta nukkunut siihen jatkuvaan kuvitelmasarjaansa aitan pimennossa ehdottomassa hiljaisuudessa, jonka omituinen katkeamaton aaltoilu oli estänyt kuvitelmiakin katkeamasta. Unen pinnan alla joku ikäänkuin selitti, mitä Elias oli hänelle tehnyt ja mikä uusi asia, uusi ääretön maailma, oli sen teon kanssa jatkuvassa yhteydessä. Unen vauhti kiihtyi saatuaan uutta tilaa. Tuo laajan yleisonnettomuuden kuvitelma jäi johonkin vanhaan maailmaan, josta hän oli noussut tänne; uuteen, jossa hän kiitää eteenpäin lapsi hartioillaan; eikä ole enää onnea eikä onnettomuutta, on vain käsittämätön meno jonnekin. Se lapsi hänen hartioillaan on Annan lapsi ja lapsella on aivan selvästi Annan äidin sielu… Kiitäessään he menevät läheltä harjua hän näkee kuinka Anna, Herttua ja Taave tanssivat polkkaa pitäen kolmisin kiinni toisistaan … yksi rastas istuu maassa ja huutaa niille jotakin, mutta ne eivät kuule … ja Eliaksen äiti tulee silmälasit päässä siihen tarkastamaan, niinkuin he olisivat jotain hänelle kuuluvia käynnissä olevia koneita, joissa on kaiteitakin… Kaikki on unta ja menoa.

Korkeen Ville ei puhunut mitään siitä, mitä oli havainnut aamulla ulkona käydessään. Lyyli sai häiritsemättä nukkua myöhäiseen. Hän heräsi vasta aamiaisen aikoihin. Sellaisten unien jälkeen näytti juhannuspäivä Lyylin väsyneisiin silmiin oudolta ja kaukaiselta. Ihmiset viettivät tällaista päivää erikoisesti, ikäänkuin siten sanattomasti tunnustaisivat toisilleen jotakin. Onko näillä mailla yöllä tapahtunut mitään onnettomuutta? Kaikki ainakin näyttää olevan paikoillaan. Ovatko isä ja Saima ja äiti ja Väinö hengissä? Ovat kyliä, syövät aamiaista … tänäkin päivänä he syövät. Mutta kuinka on mahdollista, että tämä päivä on tällainen, vaikka viime yö oli sellainen? Onko kahta asiaa jotka olisivat niin vieraat toisilleen kuin juhannusyö ja itse juhannuspäivä… Elias; hän oli täällä yöllä ja teki niin… Unessa kuultu selitys jysähti Lyylin tajuntaan: minä saan lapsen, saan semmoisen… Tuntuu ihan siltä, kuin Harjunpään Anna jo tietäisi sen, niinkuin ajattelisi Anna nyt tällä hetkellä samaa kuin hän, Lyyli… Mutta missä on Elias nyt? onko hän missään? voiko hän tällaisessa päivänvalossa olla missään? — Unessa koettujen elämysten sävy väikkyi kaikkialla ilmassa. Mitä nyt on tuleva? Voiko oleminen tällä lailla jatkua? Tämä on juhannuspäivä —

Lyyli ei koko päivänä saanut näkyväisestä elämästä mitään otetta. Hän kulki, otti askelia, istui ja katseli, vieläpä puhelikin mutta ei saanut oikeata otetta mistään. Sellaisen päivän jälkeen on ilta kamala. Ilta tulee kuten ennenkin, mutta sielu ei osaa ottaa sitä vastaan, kun sielulla ei ole ollut oikeata päivää, ei yksikään päivän luoma elämys ole sieluun tarttunut. On sellainen tunne kuin jos aamulla raittiina ja hyvin nukkuneena nousisi ylös, pukeutuisi, seisoisi sitten vähän aikaa järkähtämättä paikoillaan, riisuisi, sukisi tukkansa ja menisi jälleen nukkumaan. Sellainen on luonnotonta… Ilta tulee, hiljenee, mennään nukkumaan. Lyyli ei ymmärrä, että on mennyt kokonainen päivä tai: vasta ainoastaan yksi päivä aamusta tähän asti… Hän ei saa otetta illastakaan. Jossain kaukana tuntuu siltä kuin hänen olisi kovasti uni, mutta nukkumaan meno, vuoteeseen oikaiseminen tuntuu mahdottomalta, yhtä vaikealta kuin valvominenkin. Missä hän valvoisi? Minne istuisi? Jossain ulkona. Ei, kaikki nukkuvaisetkin katselisivat häntä. Jossain muinaisuudessa hän näihin aikoihin aina meni harjulle ja tapasi siellä Eliaksen… Mutta nyt on Elias lähtenyt pois, hän ei ole missään, hän ei voi olla missään tämmöisenä iltana.

Lyyli saattoi mennä vuoteeseen, kun hän meni sinne riisuutumatta ja siinä mielessä, ettei aio nukkua. Tunsipa hän jonkinlaista lepoakin, ja ajatusten käynti tuli hiukan kevyemmäksi ja alkoi levollisemmin keskittyä Eliaksen kuvan ympärille. Täällä hämyssä se kuva saattoi tulla aivan lähellekin, kun tajunnasta eristyivät pois kaikki paikallisen ympäristön vaikutelmat. Eliaksen kuva tuli, mutta se ei katsonut häneen, Lyyliin, se ikäänkuin häpesi jotain: sitä, että tietämättään oli ollut toimivana osana tuossa laajassa onnettomuudessa, jonka Lyyli viime yönä Eliaksen teon jälkeen yksin valvoessaan niin selvästi oli nähnyt sisältyvän kaikkeen viimeaikaiseen. Elias häpesi sitä, ja oli aivan luonnollista, että hän häpesi sitä. Sillä hän oli menetellyt käsittämättömän pahasti toimittamalla itsensä pois olemasta, vaikka hän, Lyyli, jäi olemaan. Milloin Elias lakkasi olemasta? Vähää ennen sitä tekoaan, jonka luonnetta ei voi kuvata millään laatusanalla, eikä edes sanoa kuka sen teki. Sillä Elias se ei enää ollut… —Yhtäkkiä Lyyli kauhistui, kun huomasi olevansa juuri sillä samalla tilalla. Hän ei kumminkaan voinut nousta ylöskään, vaan koetti pelastua sillä, että kätki kasvot käsiinsä. Siihen hykertyessään hän sai kuvitelman, että se olisikin ollut oikea Elias, joka sen teki. Oikea Elias! Milloin Lyyli oli tavannut oikean Eliaksen? Hän ehätti ajatuksensa kohtauksesta toiseen, siitä viimesyksyisestä tämänkeväisiin ja aina näihin aikoihin asti. Mistään niistä ei nyt löytynyt oikeata Eliasta. — Tyttö oli nuori ja oppimaton, eikä kukaan ollut hänelle selittämässä, että oikeata Eliasta ei ollut olemassa muualla kuin hänen oman henkensä aartehistossa.

Yö näkee tytön tulevan ovelle ja istahtavan kynnykselle sivuttain ulospäin. Hänen olonsa ilmaisee, että hän on toivottoman kauan tuijottanut siihen yhteen asiaan: Eliaksen poismenoon. Ja hän on kysynyt kysymistään, kenen kanssa hän siis on ollut sellaisissa tekemisissä. Ja kun ei ole saanut mitään vastausta, on tapaus ruvennut tuntumaan yhä kaameammalta. Kun lapsi syntyy, niin kuinka se voi olla olemassa, kun sillä ei ole isää… Isä … se on semmoinen, joka on tehnyt semmoista … ja minä olen äiti… Tässä tyttö voihkaisi ääneen, nousi vuoteelta ja tuli ovelle, mielessä epätoivoinen hätääntynyt harhaluulo, että Elias on jossain tuolla ulkona, lähestyy häntä, kun Lyyli jo on luullut hänen menneen pois; hänen täytyy tulla, oikean Eliaksen. Mutta ulkona oli vain päättyneen juhannuksen rauentama yö, joka ei sekään tiennyt mihin käyttää hienoja kauneuksiaan, kun juhannus jo oli ohi. Mitään Eliasta ei siellä ollut eikä tietysti voinutkaan olla.

Vielä ei ole ensimmäinen vuorokausi umpeen kulunut, ja niitä on kolmekymmentä tytön edessä, ennenkuin mitään tapahtuu.