Mutta vaikka päivät olisivat kuinka pitkiä, ei niitä kumminkaan viikkoon kuulu muuta kuin seitsemän, ja lyhyistä päivistäkään ei viikko täyty sen pikemmin. Jos menemme viikoksi muille maille ja palaamme sitten taas näin yöllä katsomaan tätä aitanovea, niin on vallan varmaa, ettei tyttö enää istu kynnyksellä. Luulemme myös huomaavamme, että yö on tullut juuri hiukkasen himmeäksi, ja tyttö ainakin on kadonnut kynnykseltä. Onko hän ehkä tehnyt pahaa itselleen, kun poika hänet jätti? Ei ole tehnyt, sen tuntee jo tämän ilman hengestäkin, joka on melkein enemmän kuin rauhallinen. Jättikö poika sitten hänet? Siihen kysymykseen tämä rauhallinen ilma kyllä vastaa myöntävästi, ja me tunnemme sen itsekin tykönämme, mutta siinä asiassa on jotakin ärsyttävää. Olisiko pojan heti silloin aamulla pitänyt jäädä tänne? —Ei suinkaan. — Olisiko hänen ehkä pitänyt lähteissään sanoa jotakin. — Ei, ei! — Niin, nähkääs, hän oli jättänyt tytön jo paljoa ennen, hän oli jättänyt tytön jo ennenkuin oli häntä nähnytkään. — Kuinka se on mahdollista? — Onpahan vain… oikea Elias ei muuten olekaan jättänyt tyttöä, se on vielä tällä hetkellä tytön vieressä, hänen hengessään. Kiusallista on vain se, että kun tyttö katsoo ulos ovesta, yleensä: ulos omista onkaloistaan, ei hän näe oikeata eikä näennäistä Eliasta. Se on kolkkoa. — Missä tyttö nyt on? — Nukkuu aitassa, tiettävästi.
Taas asettuu seitsemän päivää perätysten, viikko on taas valmis. — Entäs nyt? Ovi on yhä kiinni ja yö on selvästi himmeämpi kuin juhannusyönä. Olemme olleet katselemassa elämän ja auringon tasapainoa — kuinka on tytön laita? — Yhtäläisesti. Nukuskelee yönsä kutakuinkin ja kutoo päivisin kangastaan, jonka kaiketi pian saa valmiiksikin, koska tukki näkyy ohenevan ja päreitä on putoillut paljon permannolle. On hiukan laihtunut, mutta sellaisiin silmiin kuin hänellä on, sopiikin laihuus paremmin. — Niin, sillähän on sentään työ — eikö hän ole saavuttanut mitään selvyyttä? — Onhan hän tavallaan saavuttanut. Ajatelkaa, hän on saanut tietää, ettei siitä juhannusyöllisestä ole hänelle mitään seurauksia. Eikö tällä seikalla tässä yhteydessä ole aivan erikoinen, kuinka sanoisi, tunnearvo. Kukaan ei ole hänelle milloinkaan kertonut mitään tämäntapaisista asioista. Silloin juhannusaamuna hän luuli jonkun unessa hänelle selittäneen sen silloisen asian merkityksen, kun se horroksen aikana jysähti hänen tajuntaansa. Siitä seikasta ei tosin tullut hänen ajatuksensa kiinnepistettä, niinkuin olisi luullut. Kiinnepisteenä oli se, että se Elias, jonka kanssa oli seurustellut, ei ollutkaan sama kuin oikea Elias… Ja nyt hän aivan omalla vaistollaan tajusi tuon, ettei ollutkaan odotettavissa mitään seurausta.
— Sepä havainto mahtoi aiheuttaa yksiä ja toisia liikkeitä tytön mielessä?
— Kyllä se aiheutti. Häneenhän syöpyi silloin aamulla kuvitelma jostain laajasta nimittämättömästä onnettomuudesta, jota kohden kaikki, yksinpä taivas ja ilmakin oli menossa ja josta hän ei uskaltanut varottaa. Myöhemmin hän sitten unohti tuon kuvitelman, mutta jollain lailla se säilyi hänen alitajunnassaan ja määräsi sen sävyn, joka näkyväisellä maailmalla oli hänen silmissään noina vaikeina aikoina. Turtunein mielin hän odotti jotakin, ja samoin näytti hänestä luonto odottavan. Mutta kun hän nyt teki tuon omakohtaisen havaintonsa ja ymmärsi sen kielteisen merkityksen, hävisi hänen sekä ulkonaisesta että sisäisestä näköalastaan entinen sävy kokonaan. Koko olevaisuus alkoi saada hänen silmissään jonkinlaisen tylsyyden ilmeen. Ei siis edes tavallista onnettomuutta ollut tapahtunut. "Oikean Eliaksen" käsite alkoi aivan huomaamatta häneltä unohtua, mutta sen sijaan hän huomasi ajattelevansa aivan uutta Eliasta, jonka olemassaolo oli mitä helpoin käsittää minä aikana vuorokaudesta ja millaisen sään vallitessa tahansa. Tämä Elias vietti päiviään Malkamäessä, oli Malkamäen muorin poika, sen ja sen näköinen, käytti sen ja sen laisia vaatteita ja oli hänelle, tytölle, jotenkin yhtäkaikkinen olento. Nyt ei tytöllä enää ole mitään kiintoajatuksia. Päiväkauteen hän tuskin ajattelee muuta, kuin mitä askareeseen kuuluu. Hän näkee kuinka loimet kutoessa nousevat ja laskevat ja kuulee kimalaisen surinaa ja seinäkellon käyntiä…
— Eikö hänen mieleensä näinä aikoina koskaan liene tullut minkäänlaisia itsensätuhoomisen ajatuksia?
— Tuskin on tullut; ei ainakaan nyt enää. Ehkäpä se joskus silloin pahimpina hetkinä osui hänen mieleensä, kerran yöllä hän hiukan outoon tapaan liikkui tuolla rannassa. Mutta varmaan sellainen teko näytti hänestä lapselliselta, näihin hänen asioihinsa sopimattomalta. Eikähän siinä tällaisessa tapauksessa juuri mitään makua olisi ollutkaan. —Mutta kas, silmä erottaa jo tähden taivaalta.
— Niin näkyy! Vaikka päivisin on kesän valo ja lämpö vielä korkeimmillaan.
Välillä on tavallisia kuumia päiviä, joina kumminkin puhaltelee nuorekas tuulikin. Taivaalla on valkoreunaisia pilvitupruja, jotka alati vaihtavat muotoaan, vaikkei silmä voi sitä vaihdosta havaita. Mutta neljännellä viikolla juhannuksesta lukien pilvet tosiaan pysähtyivät, on tullut tyven. Pilvet rupeavat latvoistaan heikosti punoittamaan, niinkuin vuorenhuiput, jotka nousevat sumusta. Ilma on ahdistavan tyven.
Korkeen ollaan lehdessä. Vähää ennen päivällistä tulee Lyyli sieltä yksikseen kotiin. Hän astelee hitaasti ja hiljallensa, päivä on kuuma. On omituisen viihdyttävää aina havaita hänen ulkoasussaan tuo sama läpikäyvä piirre: on hänen yllään millainen pusero, hame ja esiliina tahansa, aina muodostuu niihin samat poimut, jotka aina antavat saman vaikutelman, ihan kuin ne olisivat monessa polvessa perittyjä. Se johtuu siitä tavasta, jolla tekee työtä. Silloin huhtikuun iltana hän seisahti haapojen juurelle katselemaan, nyt hän palaa lehdestä; näiden kahden hetken välisten tapausten kautta kulkee tuo ulkoasun tiedoton, naisellisen työnteon luoma sävy kuin jokin viihdyttävän surunvoittoinen jatkuvaisuus… Porstuan ovi ja kamarin ovi ovat auki, Lyyli pääsee kamariin asti, niin etteivät pirtissä olijat huomaa. Pirtissä on äidin kanssa joku tuttu akka kylältä. Puhelulla on hyvänlainen vauhti, ja se suuntautuu kuin itsestään läpi seinän tänne Lyylin tajuntaan. Puhelu liikkuu Lyylin omassa maailmassa, kulkee töykeästi sen rajojen sisäpuolella. Lyyli seisoo ja kuuntelee, hän tuskin muistaa, keitä ne ovat, jotka pirtissä puhuvat. Niinkuin eivät korvat kuulisikaan, vaan osuisivat sanat välittömästi sieluun.
… Herttua on Juhannusyönä saattanut Annaa tanssista ja ollut siellä lopun yötä. Annaa on kasvatettu vetelästi, se äiti on sitä koreillut ja sen kanssa hempeillyt jo siitä asti kun rinnalta vierotti. Siinä oli kirkossakäynnit … minä olen aina sanonut, ettei se hienous tiedä hyvää. Kun ei ole tavallista töllinämmää korkeammalle päässyt, niin … jos sinne poikkee ja jotain puhuu, niin ei se muuta kuin inuu … niin kuin mun… — — —