… Ja se on maailmassa nähty iankaiken, ettei se tie hyvää, kun tavallinen meikäläinen rupee… — — —
Sanottiin sitä jo semmostakin, että Malkamäen muorin poika olis täällä ollut samana yönä, mutta minä sanoin oitis, että… — — —
Tästä hetkestä voi sanoa alkaneen Lyylin vihan, sellaisen hiljaisen-hiljaisen, jolla ei ole kiirettä, joka aikoo maltillisesti ja herkutellen vihata loppuun asti. Askareet sujuivat hyvin, eikä yön unissa näkynyt mitään. Äiti kohteli häntä niinkuin kohdellaan sellaista, joka ei muka itse ole tietoinen omasta erikoisesta merkityksestään. Näihin aikoihin Lyyli muuten tuli kiinnittäneeksi huomiota kotolaisiinsa, hän ikäänkuin näki heidän olossaan jonkinlaisen vahvan turvallisen jatkuvaisuuden, joka ei ollenkaan tiennytkään mitään noista ulkopuolisista vaiheista, joiden alaiseksi hän, Lyyli, oli tänä suvena eksynyt. Kotolaisten meno oli pitkän aikaa kulkenut jossain poissa hänen näkyvistään, mutta nyt se jälleen rupesi tulemaan ikäänkuin lähemmäksi, tuo ehdoton vakiintunut jatkuvaisuus. Lyyli huomasi lähestymisen eikä pannut vastaan, mutta ei itsekään millään lailla tarttunut siihen… Hän kuuli silloin lehtipäivänä kamariin, ettei äiti ryhtynyt sen akan kanssa hänestä puhumaan, vaan vetäytyi pois ja käyttäytyi niin, että akkakin piti parhaana lähteä pois. Mutta kun tytär ja äiti senjälkeen jossain ulkosalla osuivat yhteen, ei kummankaan eleissä ollut jälkeäkään siitä, mitä toinen oli kokenut akan kanssa ja mitä toinen oli kuunnellut. — Sellaiset eivät koske meitä, me kuulumme näitten tanhuoitten perheeseen. Sinä et uskonut sitä kokematta. (Ääneen:) — Tuo vettä ennenkuin syömään rupeat; vasikalla ei ole juomaa!
Joskus tuli Lyylin mieleen Harjunpään Anna ja sen lempeä luonto. Se etoi häntä, hän muisti akan äänen ja välittömästi sen ohessa Eliaksen. Kuinka kävisi, jos hän tapaisi Annan ja Eliaksen? Pakenisiko hän? Tuskin vain. — Kun ehtisi jo syksy! — Pian taitaa tulla ukkosilma. Kun pääsisi sen ohi, niin sitten syksy alkaa…
Ukkosilma ei tullut sinä eikä seuraavanakaan päivänä, vaikka jostain kauempaa punertavien pilvien takaa kuuluikin uhkaavaa jyrinää. Yöt olivat kuumia. Ukkonen kävi Korkeen kohdalla vasta kolmantenakymmenentenä päivänä juhannuksesta lukien. Lyyli istui ukkosen ajan kamarissa yksinään. Ukkonen oli jo aikoja painunut Malkamäkeen päin ja ilma virkistynyt, kun Lyyli tuli pihalle. Veräjällä seisoi Taave ja puheli Väinön kanssa. Taave oli nyt lopullisesti poissa Malkamäestä ja piti väliaikaista asuntoa Vähässämäessä. Oli nyt liikkunut jossain täälläpäin ja teki paluuta ukonilman jäljessä. Hän oli reiman näköinen. Tiesi mistä he Väinön kanssa olivat puhelleet, mutta kun Lyyli meni ohi, sanoi Taave puhuen Väinölle, mutta osoittaen äänensä Lyylille:
— Elias otteli tänään aurinkokylpyä morsiamen kanssa — Lyyli! Viimeisen nimen hän lisäsi sen vuoksi, ettei Lyyli ensin näyttänyt kuulleen, mitä hän sanoi.
— Ottakoon, kiljaisi Lyyli ja juoksi aittaan. Siellä hän yritti saada itkua tulemaan, mutta se ei vaan tullut. — Herra Jumala taivaassa, miksen minä saa olla … mitä minä olen tehnyt… Herra Jumala … niin olen tehnyt … minä olen mennyt … mitä vielä tulee.
Siellä liikkui sitten joku muukin vieras, jolle isä kuului puhuvan, ettei se ukkonen vielä siihen jäänyt, kun se juhannuksesta asti on hankkinut. Sitten hiljeni. Äiti tuli kysymään, eikö hän tule illalliselle. — En, vastasi tytär, eikä äiti kysynyt enempää. Lyyli jäi yhtämittaa yöksi aittaan. Tämä oli kolmaskymmenes ilta juhannuksesta lukien.
Malkamäen piirissäkin oli tämä päivä ollut erikoinen. Lyylin entinen
Elias oli retkillään sielläpäin joutunut kauimmaiseen kohtaansa.
Maan ja ilman sähkö