Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

Korkeen Lyyli oli talvityökseen kehräillyt villalankaa kankaankuteiksi. Rullain täytyttyä taukosi aina rukinsurina ja vyyhdinpuut rupesivat natisemaan, kun valmis lanka solui rullasta sakaroitten varaan, joita tytön sormi kieputti huulten hiljaa laskiessa kierrosten lukua. Kun molemmat rullat tyhjenivät, sitoivat sirot sormet pasmalangan kiinni, yksi vyyhdinpuunsakara taipui nivelestään ja vyyhti joutui valmistajansa ranteitten varaan, jossa se ketterästi kiertyi sykärölle ja vietiin siitä porstuakamarin ovipieleen pärekoppaan. Huhtikuussa ulottui lankakasa jo paljon yli kopan reunojen. Äiti oli pari kertaa ohimennen lausahtanut jotain siihen suuntaan, että ne jo riittivät, että värjätäkin sai … ja eräänä keskiviikkoiltana Lyyli tunsi tyventä iloa ajatellessaan: "tämä on nyt sitten viimeinen vyyhti".

Lyylillä oli vielä tunnin verran herttaista joutoaikaa ennen illallista. Hän asteli hitaasti pihamaalla viivyttelevässä päivänvalossa ja lopulta seisahti pakarin nurkalle, ollen siinä kuin joku salaa saapunut suven enne. Sillä koko hänen olemuksestaan saattoi nähdä, ettei hän tavallisesti näin oleskellut. Hänen käsistään ja kasvoistaan, vieläpä esiliinansa poimuista heijastui leppeän askartelun vivahdus, niin kuin hänen ympärillään olisi mukana seurannut kevyt kerros arkituvan ilmaa. Tällainen huhtikuun ilta luo kautta maanpinnan lukemattomia kauniita näkyjä, jotka säilyvät vain siunaaman ja vaihtuvat taas uusiin, eikä niitä useimmiten katsele muu kuin poistuva päivänkajo, joka jättää ne jälkeensä. Pihahaavat ovat täynnä puhkeavia kukkasilmuja, jotka harmaan ruskahtavina särkyneinä täplistöinä tekevät violetin taivaan havaittavammaksi. Tämä hento väriyhtymä on maiseman ensimmäinen puhdas kevätunelma kuulakkaana huhtikuun iltana. Laaja ympäristö on vielä jalostumaton, näkyy multaa, hakoa ja viimevuoden kuloruohoa, alempana kylä ja lyijynharmaa järven jää, jota ei enää ajeta. Siinä asuu kevättunnelman kaihoinen osa, se on kuin riutuvan talven katse sieltä alhaalta tänne ylös haapojen keveään korkeuteen ja niiden juurelle seisahtaneeseen tyttöön, Korkeen Lyyliin. Hänelle se tahtoo muistuttaa menneitä kuukausia, anoa hiukan myötätuntoa nyt poistuessaan. Ja tytön silmissä kuvastuukin hetkisen surumielisyys. Hän ajattelee: "… talvi … talvi…", katse hervahtaa laajaksi, ja hän tuntee rinnassaan hivelyä siitä, että on elänyt niin yksin; se on saavutettu sielunaarre, joka lisää voimantunnetta kuin syvästi nukuttu uni. Sellainen voima on tummaa ja raskasta ja voi tyyntyneitten kokemusten jälkeen purkautua esiin hitaina kyynelinä… Mutta nyt osuikin Lyylin silmä jo rukiinoraaseen, jonka liekehtivä vehreys vilvoitti hänen sieluaan. Ja ikäänkuin tätä seikkaa hänelle lähempää huomauttaen, pilkahti lämpiävästä saunanpesästä iloinen loimu.

Pirttirakennus ja pihamaa ja niiden luoma kotoisuus lehahti yhtäkkiä tytön tajuntaan. Silmä etsi mielellään yksityiskohtia seinustoilla ja kuluneilta portailta, jossain lähistöllä ikäänkuin piileskeli jokin, joka veti puoleensa, kaikkialla minne katsoi, näytti siltä kuin se 'jokin' olisi juuri ollut siinä ja hävinnyt, etsivää kaunista katsetta paeten. Pirtin takana asui vielä pohjoinen koleus, kamarinakkuna tuijotti ilmeettömänä eteensä ketoon, muistuttaen ihmistä, joka olematta mistään vihainen muuten vain tahtoi toistaiseksi olla yksin. Siihen ei osunut lännen kajastus, ja siksi se jäi pihan puolelle vallitsevan herkkyyden ulkopuolelle. Koko ympäröivä maisema oli ikäänkuin kääntänyt kasvonsa päivänlaskuun päin, katsellen vain sitä, haluamatta nähdä taakseen.

Ilta hienontui sitä myöten kuin ilma hämärtyi ja lännen kajo tuli selvemmäksi. Sitä vastaan kuvastuivat puhtaina ja viileinä alastomat lepänlatvat, jotka reunustivat Korkeen ohi kylään ja järveä kohden alenevaa harjumetsää. Metsä pyrki aina niemekkeelle asti, jonka kärjessä muhkeat halavapensaat sen päättivät. Ne olivat kuin metsäjoukkiosta eronneita, hienostuneita yksilöitä, kauniita, kaarevapiirteisiä, kauas näkyviä. Niiden kohdalla oli harmaassa jäässäkin hienompi sävy, ja niiden takaa aavisti näkyvän sen nimittämättömän tapauksen, josta tämä Korkeen pihamailla vallitseva tunnelma vain oli kaukaista säteilyä. Pari rastasta lensi yhteen ääneen vikertäen sinne päin, ne olivat siksi korkealla, että auringon valo vielä kellersi niiden vatsahöyheniä. Tuntui melkein siltä kuin niiden sorea ääni olisi näkynyt tuona kellerryksenä.

Korkeen tummasilmäinen tytär istui jo tällöin pienellä jakkaralla saunanpesän edessä. Lekutteleva tuli valaisi vasemman puolen hänen kasvoistaan ja heijastui pieninä täplinä molemmista silmistä, jotka hievahtamatta katsoivat neliruutuisesta ikkunasta kuulakkaan iltaan. Hän oli kuin siihen ikuiseksi unohtunut unelma. Sauna oli jo selkiämässä, savutuprut olivat tyyntyneet ja riippuivat unelmoivan pään yläpuolella kevyenä tasaisena pintana, joka hiljaa, tuskin huomattavasti valui ovenpäällisen alitse ulos. Tulen äänikin hiljeni niin tasaisesti, ettei korva sitä huomannut. Missään ei kuulunut eikä näkynyt mitään häiritsevää, kaikki olevainen koetti keskeytymättä, ikäänkuin äänettömästi puhellen viivyttää etenevää hetkeä. Pieni kolmikulmainen perhonen näkyi yhden ruudun yläkulmassa, sen liikkumaton kuvio piirtyi taivaanrantaa vastaan.

Siinä istuessaan Korkeen Lyyli alkoi herätä kevääseen, heräämisen tunne virtasi kuin jokin aine pitkin ruumista.

Ja kuten unestaherääjän ensimmäinen ajatus kohdistuu nukuttuun uneen, joka juuri poistuu siitä läheltä niinkuin jokin suuri olento, niin painautui Lyylin mieleen nyt vahva, laaja kuva kuluneesta talvesta. Ei hän mitään tapauksia muistanut, hänestä vain tuntui, että jotain suurta ja pitkää on tuolla hämärtyvässä viidakossa poispäin menossa. Se viipyy vielä yön siellä, sitä kiusaa taivaan vaaleus, ja huomenna auringonvalossa ei mielikuvitus enää osaa sitä palauttaa. — Kuinka lapsellinen minä olen ollut. Talvi menee jo pois, ja tässä olen minä, tässä ovat käteni ja rintani. Minä itkin syksyllä silloin, olin onneton, mutta nyt se talvi on mennyt, tuosta ruudusta sen näen. Vielä toukokuu, neljä viikkoa, kaksi viikkoa, kuusi viikkoa. Sen minä olen… Sitten on öitä…

Lyylin katse oli hänen huomaamattaan kääntynyt akkunasta pesän vaikeneviin liekkeihin. Hämärä oli juuri päässyt niin vahvaksi, että tulen loisto jo voitti ilman valon ja muodosti pesän eteen ailahtelevan loimukehän. Ulkona oli taivas ruvennut vihertämään. Perhonen käveli ruudulla.

Jokin pitkä, toivottomasti aloitettu kausi oli päättynyt, oli tulossa hyvin ansaittu huoleton aika, joka ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Mielessä käväisi tanssi ja paremmat vaatteet, valoisan yön valvominen, kasteinen viileä ruoho, paljon jo aikaisin kuviteltua, mutta vieläkin kokematonta… — Minä olen tyttö. Minä olen jo yhdeksännellätoista. Väinö on jo yhdenkolmatta; se kulki jo viime suvena, mitähän kaikkea se tietää. Martta ja Saima ovat vielä pieniä. Minä muistan kun ne syntyivät… Minä tiedän sellaista, jota ne eivät tiedä.

Omituinen hurja tunne hykerrytti Lyylin mieltä, silmä hehkui eikä hän saanut käännetyksi sitä kumottavasta hiilustasta. Vaistomaisesti hänkin tahtoi viivyttää etenevää hetkeä. Hänen mieleensä tuli hiipien ja tainnuttaen asioita, joita ei siellä ikinä ollut käynyt, eikä hän ymmärtänyt, olivatko ne hyviä vai pahoja, rumia vai kauniita.