Äiti tuli saunaan valmistamaan kylpyä ja näytti oudoksuvan tyttärensä oloa. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain Lyyliin ja liikkui tasaisesti toimessaan. Mutta Lyylistä tuntui kuin äiti olisi päässyt näkemään jotain salaista. Hän nousi ja tuli jälleen pihamaalle.
— Kaada vesi pois perunoista ja pane ne vatiin, huusi äiti saunasta hänen jälkeensä.
Pihalla viipyi vielä jätteitä äskeisestä tunnelmasta, kun Lyyli asteli saunatietä pirttiin päin. Mutta hänestä itsestään tuntui siltä kuin hänen äskeinen pihamaalla kokemansa mieliala olisi kuulunut viime talveen. Hän silmäili harjulle päin metsän lapetta ja koetti kuvitella, miltä maa siellä näyttäisi. Ilma oli koleahko, haavat olivat jo jääneet pimentoon. Ilta tuli ikäänkuin lähemmäksi ja toi tullessaan ennen tuntemattoman, salaisen hartauden. Pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti tyttöön.
Pirtistä kuului Väinön tasainen lurittava vihellys. Hän oli siis siellä yksin, oli jo palannut työstä. Lyyli meni pakariin. Siellä paloi takassa tuli perunapannun alla, ja takkapielen nojalla seisoi Saima katsellen tuleen. Kaikki oli niinkuin monesti ennen, mutta Lyylistä tuntui taas kuin jokin hyvin kaukainen hetki hänen elämästään olisi palannut. Häntä vaivasi kevyesti, että kaikki oli niin rauhallista ja juuri tällaista. Miksi Saima noin mietti eikä puhunut mitään? Miksi Väinö tänä iltana vihelteli yksin pirtin hämyssä ja vaikutti sieltä käsin niin kokeneelta ja isolta mieheltä? Missä olivat isä ja Martta? Tapahtuuko jotain? Mutta pian päästään makuulle, saa yksin valvoa. Silloin on olo turvallista…
Ei tapahtunut vielä mitään. Korkeessa syötiin illallinen ja mentiin sitten saunaan. Ensin menivät äijä ja Väinö, sitten Lyyli ja pikkutytöt. Eliina, emäntä, ei mennyt ollenkaan.
Vallitsi tavallinen arki-illan raukeus, jota kuitenkin leudonsi se, että syötiin ja vihdottiin ilman valkeata. Siitä johtui myös, että illallisen jälkeen hiukan puheltiin ennen maatamenoa. Puheltiin Malkamäen puustellin uudesta isäntäväestä. Puhuttiin sitten myös entisen vuokraajan leskestä, joka oli myynyt vuokraoikeutensa. Hän oli kaukaista sukua Korkeen Eliinalle, sen saattoi kuulla lauseitten luonteesta. Mitään ei puhuttu hänen pojastaan, Eliaksesta. Hänestä puhuttiin aniharvoin ja silloinkin omituisella varovaisuudella, niinkuin olisi pelätty koskettaa jotakin, joka hänen suhteensa oli pääasia. Korkeelaisten iltakeskustelussa oli nyt jonkinlainen penseä sivusävy, kun ei kukaan väittänyt mitään vastaan, ja tämä hämäräkin oli oudostaan niin juhlallinen.
Ei mitään näkyväistä tapahtunut, ei laajemmallakaan alalla. Miksikään tapaukseksi ei voi sanoa sitä, että siellä täällä joku nuori ihminen tavallista kauemmin katseli taivasta, jolta ei heikko kajastus enää kadonnut koko yönä. Jokainen sellainen katselija luuli hetkittäin olevansa yksin maailmassa, ja ajatteli silloin arinta asiaansa, johon ajatus uskaltaa ujostelematta ryhtyä vain tällaisena täydellisen rauhan hetkenä, kun lähistöllä nukkuvien puhdas uni pyhittää ilmapiirin. Silmä katsoo makuulta käsin ikkunaruudusta ulos ja aavistaa lopulta kelmeän tähden, jonka tuikkeesta on kuvastuvinaan lapsuudenaikainen käsitys taivaasta ja enkeleistä. Mielikuvitus luo tuon arimman asian ympärille tapaussarjoja, jotka tuijottavaa katsetta myöten siirtyvät sinne kelmeän tähden etäiseen maailmaan. Yö kuluu hiljallensa, ja ympäriltä kuuluu toisten tasainen hengitys, niinkuin he alati myöntelisivät jollekin, joka korkeuksista puhuu jotakin pitkää ja mieluista asiaa. Ajoittain kelmeä tähti kirkastuu hiukan, se ikäänkuin lähestyy katselevaa silmää.
Entiset elämykset, aivan äskeisetkin, jäävät kauas ja tuntuvat mitättömiltä. Unelma, jota vielä illalla pelkäsin, kirkastuu nyt ja kohoo ylös tähden valoon … on tullut kotiin nyt tänä iltana. Taivaan vaaleus sanoo sen … on tullut ja käveli siellä samaan aikaan, kun minä seisoskelin pihamaalla. Sen kirkkaasti hymyilevä ajatus se oli, joka täällä väipähteli kohdasta kohtaan pitkin pientareita ja lepänlatvoja; jota minä en voinut tavoittaa… Oo, nyt se on tulossa, nyt minä ajatuksessani lausun sen nimen selvästi, nyt: Elias. Elias … vartoo harjulla, tulee tänne päin, äännähtää, näyttäytyy. — "Ehtoota … Lyyli!" — Se on minun oma nimeni.
Lyyli kohottautui jännittyneenä puolinojaan ja katsoi ulos, jossa näytti valoisammalta kuin maata mennessä. Saima hengitti hänen vieressään. Toistenkin hengitys kuului, ja se tuntui nyt kehoitukselta hänelle panemaan maata ja nukkumaan. Ikkunaruudut ikäänkuin katselivat tännepäin nekin ja myöntelivät epämääräisesti: "Niin, niin se on, niin se on."
Tyttö jätti vaalean yön yksikseen, laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. Nuori poika, Elias, hänen ajatuksensa sisällys, ei enää ollut jossain ulkona, vaan ilmassa siinä sängyn läheisyydessä. Lyyli ei avannut enää silmiään, ja kumminkin he olivat katselevinansa toisiaan… "Lyyli, Lyyli, nyt tulee pian suvi, ihan pian … kyllä me olemme … oo … viime syksystä asti…"