Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

Ja niin edespäin pitkin jatkuvaa onnellista unta aamun koittoon asti.

* * * * *

Tämä eräänä huhtikuun iltana sattunut mielenliikutus jäi pian Korkeen Lyyliltä kauas taakse, aivan kuin esikevät unohtuu ihmisiltä vihannuuden varttuessa. Keväälle on ominaista kaiken olleen pikainen taakse jääminen. Kaikki laajenee alati ja voimistuu. Tämäpäivä katselee eilistä samoin kuin täysi-ihminen muistelee lapsuutensa pikku pelkoja ja avuttomuuksia. — Olinpa minä hempeä silloin huhtikuussa. Se oli pelkkää talvea kaikki tyynni. Kun lepät kukkivat, ei se vielä ollut muuta, kuin että talvi hiukan oheni ympäriltäni ja se sai minut kyyristymään vielä tiukemmin omaan itseeni, lämmittelemään omilla ylitalvisilla mielialoillani.

Näin oli Lyylikin tuona huhtikuun iltana ja yönä heräämisensä onnessa tuntenut surunvoittoisen sivuvivahduksen. Jokin syvä vaisto oli hänelle jo viime syksynä kuiskaavinaan, että tämän hänen arimman asiansa pohjalla piilisi uhkaava murhe, ja siitä johtuen hän vaistomaisesti oli koko talven untansa nukkunut, luonnottomasti unohtanut viime kesän niukat hetket. Se oli helppoa talvella, jolloin kaikki seisoi turtuneena paikoillaan, niin ettei olisi luullut minkään elävän hangen alla. Mutta elipä vaan hienon ruohonkin itu. Kevät tuli ja tytön teennäinen turtumus laukesi, alkoi itsestään elpyä se sielun kohta, joka pyrki täyttämään koko sielun aiheettoman, hurjan, tuntemattoman onnen tuoksulla. Vaisto sanoi, että tämä onni on nyt sen tulevan murheen enne, ja pyrki sitä tukahuttamaan, torjumaan ajatuksista sitä yhtä nimeä. Mutta kevät yllätti ja onnentunne tuli ylivoimaiseksi kuin villi vietti. Se voitti, mieli raukeni ja ajatus antautui lausumaan sen yhden nimen huhtikuun yönä. Aika oli vaarallinen, sillä kesä lähestyi yö yöltä. Kun oli kerran hellittänyt, ei enää voinut kiristää, antoi mennä vain. Sielun neitseellisyys meni, kevät sen vei. Ja menetettyä on turha surra. Paras sitten tieten tahtoen nauttia siitä, mistä ennen luuli voivansa kieltäytyä. —Mitäkö tästä tulee? Sitä en osaa kuvitella. Nyt, antaa sielun laulaa nykyhetken onnea, eletään onni läpi, ehkä se on lyhyeksi luotu.

Mille on antautunut, siihen tottuu ja alkaa katsella sitä entistä vastustelua kuin jotain kaukaista lapsellisuutta. Korkeen Lyylistä tuntui kuin se ilmapiiri, jossa hän liikkui, olisi avartumistaan avartunut. Elämäntuntu ikäänkuin siirtyi oman rinnan sisäpuolelta yhä kirkastuvaan avaruuteen, jossa sen sykintä vahvistui ja laajeni sitä myöten, kuin itse elämä laajeni silmän kantamilla. Ihminen itse tunti olevansa tuon kiihtyvän sykinnän alainen. Sielun ei tarvinnut enää kyyristyä omiin kaihoihinsa, aurinko lämmitti sitä joka päivä eri lämmöllä. Kaikki hämärä murheenpelko oli poistunut, eikä hän enää itsekseen kainostellut sitä yhtä nimeä. Hän odotti lähestyvää aikaa tosin innokkaasti, mutta samalla tyynesti, ja tunsi kuinka mielensä malttaminen kasvatti ja lisäsi voimaa. Tämä sisäisen hurjuuden vaihe ilmeni hänen ulkonaisessakin olossaan, niin että kiusamielinen Martta jo kerran rupesi jotain viittailemaankin, saaden vanhemman sisarensa punastumaan. Mutta päivien vauhti kiihtyi yhä, ja Korkeen Lyylin ryhti ja kukkeus olivat kuukauden kuluessa niin varttuneet, että hän huomasi sen itsekin toisten katseista, ja tunsi suonissaan omituisen miellyttävää etomista.

Se huomattiin sivullakin päin. Kerran toukokuussa Lyyli oli käynyt kirkonkylässä asti hakemassa loimilankoja kankaaseensa. Juuri illansuussa hän palasi sivuuttaen pirtin siellä toisen täällä. Eräässä pirtissä istui kolme akkaa kahvivadit hyppysten nenässä. Heillä oli niin vilkas juttu, että yksi aina huulet rakosella odotti, milloin kaksi muuta hörppäsi kahviaan ja hänkin saisi sanoa. Vihdoin toinen ryyppäsi vatinsa tyhjäksi ja kolmas sai sanoa… Mutta juuri silloin joku meni ohi tietä pitkin. Se akka, joka jo oli juonut, oli juuri laskemassa kuppiaan pöydälle, kun hän huomasi ohimenijän ja hypähti ikkunaan. Toiset tassuttivat perässä koettaen sormennenillään säilyttää vatien tasapainoa. Ensimmäinen palasi jo takaisin. "Korkeen tytär näkyy olevan", sanoi hän. Toiset jäivät ihan huomaamattaan tirkistämään, kuinka Lyyli asteli ohi. Juttu oli keskeytynyt, ja akat olivat noloja, sillä tästä tapauksesta ei millään saanut puheenaihetta. Kukaan akoista ei ollut nähnyt Korkeen tytärtä eikä kuullut hänestä aikakausiin, ei sitten kun hänen kukkeutensa oli noin varttunut. Siitä olisi kyllä voinut mainita, mutta sitten olisi pitänyt jatkaa jollain jutulla, ja se ei sujunut. Eikä sujunut enää muukaan juttu.

Lyylikin oli huomannut akat, ja hänen sydämensä sykähti ylväästi hän tunsi kevyttä myötätuntoa heitä kohtaan. Koko ympäröivä maailma oli olevinaan hänen jalkainsa juuressa, hänestä tuntui kuin hän käynnillään olisi hyväillyt maanpintaa. Ilma oli kuin lämmintä hengitystä täynnänsä, ensi kerran tänä kevännä — suvena. Kimalainen hyrräsi taikinamarjapensaissa, joiden lehtisilmut muodostivat vaaleita viirukkoja, jotka kaukaa katsoen näyttivät pysyvän ilman varassa. Oli vielä päivä, auringon valo oli hetkeksi kiihtynyt ja muistutti äkkiä mieleen, kuinka kirkolla kauppapuodin ulkoseinällä oli lekotellut ruskea perhonen ja sitten taas lentänyt pois. Silloin oli keskipäivä. Aamusta oli nyt jo hyvin pitkä aika kulunut, ja kumminkin tuo aurinko vielä oli noin korkealla. Päiväsydämen se oli pysytellyt erillään ihmissilmästä oman laajan ja kaukaisen kirkkautensa takana. Nyt sen loiste leutoni tasaisesti, silmä saattoi taas katsella sen hymyilyä, josta ihmislasta kohden liekehti jokin käsittämätön iloinen ankaruus.

Lyyli oli koko paluumatkan ajatellut asioitaan, ympäröivät maisemat olivat niitä hänelle ikäänkuin esitelleet. Niinkuin jokin elävä olento olisi katsellut sieltä taivaan ja maan rajaviivasta, tietänyt kaikki ja hyväksynyt ja siten vetänyt puoleensa. Se oli tämän maailman laajuus ja vielä suuremman laajuuden aavistus. Hänestä rupesi siinä käydessään hiljalleen tuntumaan siltä, kuin hän olisi tulossa aikuiseksi. Hän muisti akkojen katseen sieltä pirtin ikkunasta, muisti kotolaisten viimeaikaiset ilmeet, ja tyven itsetunto hiipi mieleen.

Hän tuli kotipihaan ja huomasi, kuinka haapojen kukkanorkot riippuivat villavina hahtuvina, osa oli jo putoillut alas nuoreen ruohostoon. Hän huomasi sen nyt vasta matkalta palattuaan. Siinä oli jotakin joka jo oli ohi. Järvi lainehti, sitäkin hän tuli ensi kerran silmänneeksi. Niinikään lainehti etäinen ruismaa, laiho oli jo kasvanut pitkäksi ja sen vehreys hiukan laimentunut. Lyyli muisti sen saunaillan, silloin huhtikuussa, ja tunsi, että jotakin oli kestänyt aikansa. Kuinka sekavaa, kuinka ihmeen sekavaa oli ollut näinä viime aikoina. Jokainen päivä, melkein jokainen hetki oli niin erilainen ja poistui heti oltuaan ihmeen kauas. Nyt vaikutti taas tämä kotialuekin niin pieneltä, liian tutulta. Nuorista koivuista ikäänkuin oli alati varisemassa vihreänkellertävää pyryä, ne olivat kauneimmalla hiirenkorvalla. Mutta Lyylistä tuntui, että ne olivat suotta kauniit, niinkuin ei kukaan täällä nyt olisi erikoisesti niitä katsellut. — Harjun takana, pitäjän aukeilla oli varmaan hupaista iltaisin. Mieluisesti huokaisten Lyyli meni lankoineen suoraan kamariin.

Pirtissä oli hiljaista, kunnes äiti lopulta kuului kysyvän: