— Jokos muori on poikansa kotiin saanut? — Siellä oli joku
Malkamäestä, Taave kai.
— Ei ole vielä, kuului sivupenkiltä vastaus. — Perjantaina se taitaa tulla.
Lyylin mielessä liikkuivat ajatukset kuin hyräillen: "ensi lauan-tai ilta-ilta lauan-tai". Oli kotonakin hauska taas sentään olla näin illalla. Tuntui kuin ne keskipitäjän avarat ilmat olisivat saatelleet häntä tänne ja pysähtyneet pirtin yläpuolelle odottamaan. — Mutta minäpä olen täällä huoneissa, en näyttäydy enää koko iltana. —Minkähän näköiseksi Taave on tullut!
Pirtissäolijat kuulivat, kuinka Lyyli lähti kamarista ja lähestyi pirtin ovea.
Taave sanoi ehtoota, Lyyli pysähtyi, Taave nousi antamaan kättä. Sitten äiti rupesi kyselemään lankakaupoista, ja muut olivat hiljaa. Kun tuli vaitiolo, niin Taave rupesi tekemään lähtöä ja lähtikin. Omin väin jäätyään pirtissäolijat alkoivat liikehtiä. Pitkän ajan päästä sanoi Väinö, tulkiten kaikkien tekemän huomion:
— Malkamäkeen on tainnut tulla etevämpi röökynä, hohhoi. — Väinö haukotteli iloisesti, niinkuin olisi lisännyt että: "saadaan nähdä".
Siihen ei kukaan sanonut mitään. Lyyli seisoi itsekseen ja näki mielessään erään uuden asian, joka sai hänet vastenmielisesti hymähtämään. Hän ei voinut olla hymyilemättä Taavelle, joka oli olevinaan siinä jossain lähellä nolostuneena siitä, että Korkeen Lyyli oli nähnyt hänen lävitsensä. Kylläpä nyt maailmassa sattui asioita. Minkähän alkua tämä kaikki on?
Yö oli hyvin valoisa. Korkeen pihamaalla näytti yhä viipyvän sitä tyttären mukana seurannutta keskipitäjän ilmaa.
* * * * *
Mutta Korkeen tytär nukkui sinä yönä ja seuraavinakin vahvemmin kuin pitkiin aikoihin. Tai hän ei itse tiennyt nukkuiko hän vai valvoi, mutta voimakas hän tunsi olevansa. Nuori veri oli kauan ollut käymistilassa ja virtasi nyt vahvana, kuumana ja tyvenenä. Ympärillä kävi luomakunta yhä upeammaksi. Leveälehtistä ruohoa karttui kaikkialle, se oli kuin jokin sivutulos koko maailman väräjävästä hurmasta. Vanha ryteikkö vaikutti lämpöiseltä, kun sen sekaan ilmestyi tuomenterttuja. Verevät avomaan tuomet olivat yhtenä kukkahuppuna, olisi tehnyt mieli koota poveensa, jotenkin yhdyttää itseensä niiden henki. Kun katseli niitä läheltä, tuli ajatus vaistomaisesti hyväilleeksi maan kohtua, josta ne saivat voimansa. Mäessä oli paikkoja, joissa jo tuoksahti herkkä kuivan maan lemu. Siinä oli mansikankukkia.