Elämä ja aurinko

by Frans Eemil Sillanpää

— Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne ikäänkuin viittaavat — (Kello on yksi) — viittaavat lähtemään ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin, hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.

Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat. Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut… Tämä on kesää.

Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa — mitä ne ovat?

On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita, joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa, mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki samanlaista ja erilaista — kuten koivut metsässä. — Mutta kun luolia on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? — Sitä en tiedä. Vuori on kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä sieluja. — Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan — ilman silmien sidettä. — Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi sitä myöten kuin louhisit.

* * * * *

Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut kallion juurelle.

* * * * *

Korkeen Lyyli — se tyttö siellä — lopettelee muuten juuri näinä hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut aivan kellon laidalle. — Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran, valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut eiliset silmät ja sitten — niin, sitten sai pienen, mustan elävän puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun ehtisi sieltä jonnekin…

Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen tarkoituksensa.

Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle… Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa: kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt poutakausi…