Rajuilma

Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat…

Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa, kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä, kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen, Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään —ikuisesti. Niinkuin olisi aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen, kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan. Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä, he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö, ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö, joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.

Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen. Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee. Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö…

Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy, ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt. Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus, ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä… Jyrähtelee yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.

Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:

— Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä yönä.

Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma, niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu: — Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. — Kamariin — mennään kamariin. — Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella äänellä sängyssä olevalle Väinölle: — Mene sinä pirttiin! — ja Väinö häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn. He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan, joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä, ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: — Onko se tehnyt sinulle pahaa?

Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: — Sano nyt onko… Itkun seasta erottuu jotain sen tapaista kuin: — En minä tiedä —

Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain itsekseen: