— Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!
Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän vaiheen alku.
Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten äärimmäiset aputoimenpiteet.
Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.
On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu. Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän… Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee — äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko? Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen… Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus … kun edelläkäyneiden pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön, jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.
Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön pohjimmainen jatkuvaisuus.
LOPPUOSA
Uudet ihmiset
Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.
Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset, niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista edessään.