* * * * *
Vuorokautta myöhemmin:
On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee olevansa tärkeä ja musertava.
Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille. Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä käydä Korkeessa.
Elokuun sadepäivä
Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä. Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä, mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma. Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä, eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.
— Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja kaikki ne kumminkin ovat päiviä.
Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin… On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee, ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.
Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan. Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: — No mikä tällä kaikella oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. — Nähkääs vielä: minä voin tästä huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: —"Jaha-jaha, onko teillä muuta asiaa?"
Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. — Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä. Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että sitä yleensä on.